maanantai 22. toukokuuta 2017

Teekutsut ja lisää ihmemaata



Emme olisi voineet aurinkoista kaupunkipäivää paremmin aloittaa kuin Alice in wonderland -henkisellä teetuokiolla Annankadulla. Pienen antiikkiliikkeen tiloihin oli päivän ajaksi valmisteltu viehättävä kahvila-teehuone. Hetki arvokasta arkea ilman kankeaa pönötystä, ajattelin. Hienostunutta hemmottelua naurun kera, ei haittaa vaikka suusta hupsahtaisi ulos pieniä hassuja sanoja, sellainen oli paikan fiilis.

Erityisesti tilassa viehätti se, että suuri osa sisustusmateriaalista oli päämme yläpuolella. Katossa roikkui kymmeniä upeita antiikkilamppuja (joista odotti Irvikissan kurkkaavan). Alhaalla lattiatasossa oli muutamia huonekaluja, harvoja valittuja esineitä. Sovitusnukke essuineen <3! Ja tuo vaaleanpunainen lamppu, oi oi. Valkoinen vaatetus saa harvoin sydämeni läpättämään mutta nyt sekin kumoutui. Valkoiset pitsimekot neitojen yllä sekä somisteena oli se kaunis kuorrutus tässä kakussa.

Nuori mies seurassani oli myyty näiden hymyilevien tarjoilijattarien ja suussa sulavien herkkujen myötä, eikä ihme. Jos teehuone avautuu toistekin, olemme ovella.









Teekutsuilta matkasimme takaisin keskustaan, moikkasimme siippaa työssään Kansalaistorilla,  jossa oli ohjelmaa Naisten Kymppiin valmistautuville jumppaajille. Emme oikein istuneet joukkoon vaatetukseltamme ja vaikka pieni venyttely olisi ollut hyväksi jatkoimme matkaa. Hihittelin kyllä itsekseni näkyä jos olisin siellä painitoppijuoksutrikoojoukossa laajoin kaarin venytellyt 70's maksimekossani... 
Joukkue-,  saati laumaurheilu ei ole minua varten, hoidan sykkeen nostot ja hikoilut mieluiten yksikseen. Metsäpoluilla, pikkuteillä, paikoissa joissa virttyneet varusteeni sulautuvat maastoon. Tosin hikoilua on ollut viimeaikoina liian vähän mutta minulla on suunnitelma siihen(kin)...


Muutaman mutkan kautta kävelimme Sörnäisiin Teurastamon kesäavajaisiin kuuntelemaan Saimaa-yhtyeen jammailua. Eikä tuo hauska pumppu pettänyt taaskaan - silkkaa santanamaista intrumentaali-ilottelua sopivin härömaustein.




Kaupungissa oli ravintolapäivä, siellä täällä oli ruokakojuja, hyviä tuoksuja. Olin kuitenkin sopinut sen 'siskon joka ei ole sukua' kanssa nauttivani illemmalla sushia, joten tyydyin ilmassa leijuviin tuoksuihin. Poika on hiukan valikoiva, valitsi itselleen kaupan tiskiltä perunamuusia paistetun lohen kanssa. Niin me ihmemaalaiset osallistuimme ruoan teemapäivään kävelemällä läpi kylän trendikkään marketin mustan vakuumirasian kanssa.

Jotain kuitenkin jäi kadultakin käteen. "Haluatteko maistaa pyöröjä?" kuului Hesarin alkupäässä Harjutorin reunalta. Hiukan hämärä paikka tehdä kakkukauppoja, vilkaisin myyjää epäillen. Tönäisin kuitenkin epäluuloni taaemmas ja maistoimme paistoksia. "Karjalaista perinneruokaa", kertoi nainen. Hieman väsähtäneen siniluomen pyörökioski oli perässä vedettävä kauppakassi ja ruskea pahvinpalakyltti Pyöröt 3e/kpl. Voi juku, tässä on yritystä. Ja leipomukset olivat maukkaita, teimme kaupat kahdesta. "Taikina on karjalanpiirakan kaltaista, täyte tässä perunamuhennosta." Olisin halunnut haastatella naista hiukan lisää mutta hesarin takuutörtöt olivat tulossa kohti, seikkailivat vahvassa etukenossa kaulakkain siksakkia suuren rähinän säestämänä. Aku heistä hieman häiriintyi, joten kiiruhdimme eteenpäin.

Seuraavan päivänä söimme juniorin kanssa lämmitetyt, voilla sivellyt pyöröt hernesopan kaverina. Nam.





Pyörö on avonainen, pyöreä ja paksukuorinen piirakka. Hapantaikinapyöröihin käytettiin täytteenä talkkunaa, perunamuhennosta, ryynipuuroa tai herneitä. Pyörön kuoritaikinasta taputettiin paksuhko pyöreä levy, jonka päälle levitettiin täytettä melkein reunoihin saakka. Täyte sai olla kiinteätä, sillä pyörön reunoja ei rypytetty tai taivutettu täytteen päälle muiden avopiirakoiden reunojen tapaan. Pyöröjä valmistettiin erityisesti Laatokan Karjalassa ja Pohjois-Karjalassa; paikoin niitä nimitettiin muillakin nimillä, esimerkiksi kukkosiksi,  vatruskoiksi tai tapuntaisiksi (esim. Lumivaara).

Lähde: Karjalan ja Petsamon pitäjäruoat, Jaakko Kolmonen 1987




Illalla kotiuduin tyhjään, hiljaiseen kotiin. Totesin ettei kirjahyllyssäni ole yhtään teosta Liisasta Ihmemaassa. Ei ole tainnut tulla kohdalle painosta joka olisi viehättänyt riittävästi. Vanha Toven kuvittama Irvikissa kortti eteisen seinällä muistuttaa meitä tarinasta.




Ja kun niitä asukuvia en saa aikaiseksi niin esittelen uuden asusteparini. Sormus on ollut hiukan tauolla, aikoinani käytin sitä paljonkin, pidän siitä valtavasti. Nyt siitä vielä enemmän, sillä on kaltaisensa kumppani, kolmiyhteyskorvakoruiksi nimetty korupari. Pitkästä aikaa tuli se tunne jossa molemmat ovat omillaankin ihania mutta parina valloittavat minut täysin.

Ai mistä korvakorut löytyi - no Moonkista tietenkin.


 

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Liisat Ihmemaassa

Perheeni taitaa olla pikkuisen pöljä, sillä mukavalla tavalla. Sunnuntain ulkoilureissulla kohtaamamme seurueet näyttivät keskittyvän konkreettiseen näkyvään, lintuihin, kasveihin jne. Me tunnuimme vääntävän kaiken fantasiaksi. Ei ihme, että oli hauska reissu.

Menomatkalla oli varsin erikoista pihataidetta. Kuvan ulkopuolelta: lehmä oli koiraa pienempi, korkeimmalle kurotti jäätelötötteröpatsas.

nää on Ihmemaajengii



oon minikokoinen, heinää pienempi, koht pöllö nappaa kynsillään kyytiin



jättiläisen päästä on pudonnut ruuvi



Malle-meritähti kyllästyi merielämään, muutti maalle



joku hiihtelee peräpeili paljaana

 


hillitön gränd cänjon, miten tästä selvitään
oon känädässä




kullanhuuhdontaa!!



kaikki ei oo kultaa mikä kimmeltää

mä mikään harakka oo 
 




Päällisin puolin seurue näytti ihan normaalilta.



jotainjakkihärkiä! tää on preeria!!



mä maalaispoika oon, di diddii... 

 


Jep jep. Kesälomaviikkoni viimeisenä päivänä ei ilmennyt ainuttakaan vakavaa ajatusta. Koko kotibändi tuntui yhtyvän hieman hulluutta hipovaan pyhäpäivän viettoon.

Pöljä perhe on paras.

torstai 4. toukokuuta 2017

Neiti Oranssi

Kevät on siitä ihana, että se on yhtä ailahteleva kuin laiseni keski-ikäinen nainen. Auringossa muutamia päiviä kylpenyt maisema on hetkessä peittynyt lumeen. Lumisade jatkuu ihmisten huokailuista ja vastalauseista piittaamatta. Vuorokauden, kahden jälkeen tuntuu ilmaston ajatus selkiävän ja se antaa auringon taas astua esiin. Aurinko sulattaa kolean kerroksen ja asettaa maiseman takaisin asuun joka korreloi kalenteriin.


Joskus tuumin olevani kuin ilmasto. Yhtä arvaamaton, silti varsin ennustettavissa. Sade saati rajumyrsky ei nouse itsestään, lämmön ja paineen kerääntyminen on aina edeltänyt sään muutosta.

Ja kyllä, sateen jälkeen on raikas ilma hengittää.

Oli vappurieha - vappuroihu. Ilmassa juhlan tuntua ja hetken kuluttua roihuaa kuin joku olisi sytyttänyt tuon kuivan olkikatteen peittämän pellon. No, roihu on nyt sammutettu ja palanut alue kaavittu puhtaaksi herkästi palavista materiaaleista. Tarvittiin muutaman päivän jälkisammutus ja yllätyksekseni ystävien sammutusjoukko. Yhden hengen palokuntaa käyttämään tottuneelle tervetullut kokemus.



Sitten siihen varsinaiseen kevätsäähän. Nyt on se aika kun auringon lämpö tuntuu hyvältä,





kadun kuraton pinta saa hymyilemään,




takki on vaihtunut lyhyeen,





ja pitkät helmat keventyneet.






























"Neiti Oranssi",

totesi noitasisko.

Tuli mieleeni lapsuuden lautapeli,

Cluedo.

Kuka murhasi kenet, missä ja millä?

Vastaus:

Neiti Oranssi

murhasi ymmärtämättömyyden,

eteisessä,

tapettirullilla.





  

Neiti Oranssi nauttii sateen puhdistamasta keväästä. 

 

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Viherasiaa

Huhti kurottaa jo vauhdilla toukoon. En meinaa perässä pysyä. Vielä roikun muutaman lämpöasteen aamuina villakangastakki harteilla talven rippeissä, iltapäivällä kun bussipysäkillä kenotan kasvot kohti aurinkoa, on kevät.

Alkaa vihertää.

Lumen alta esiin tullut vihreäpipoinen lahopää - kevään suosikkini. Kuten myös tuo havuneulasalusta. Lumen, jään ja loskan jälkeen neulaspolku tuntuu lempeän upottavalta, joustavalta vaimentimelta. Tekee mieli riisua kengät.

 



Sisällä vihertää edullinen pääsiäiskimppumme - viikko sitten maljakkoon laitetut mustikanvarvut. 





Lautasellakin vihertää. Avocadoa on mennyt kilokaupalla, olen jumittunut siihen.





Kevään koittaessa hiipii tuttu tunne pääluun alle. Tunne, että haudon jotain. En oikein osaa sitä tarkentaa ja väliäkös sillä. Jotain on kuitenkin tekeillä ja se tuntuu kutkuttavalta, kuuluu kevääseen, heräämiseen.  

On jotain mitä odottaa - tuo lausahdus on kuluneenakin aika herkullinen.  Epämääräisissä ja suurella haarukalla ajoitetuissa sinnepäin suunnitelmissa tottunut eläjä on innoissaan siitä että on innoissaan.




Jos ei muuta ilmaannu, niin möbleerausta remonttimaustein on ainakin tiedossa. On häkkikellarillinen lundiaa ja sanko maalia. On suunnitelma luku- ja musiikkiasioiden uudelleen sijoittelusta. On eteinen ja sen seinää kiipeävä kukka. On kukan kaveriksi sopivaa tapettia.

Onkohan jumittajalla tarpeaksi aikaa?

Kot kot.




sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Yli satavuotiaita ajatuksia

Minna Canthin päivä. Huomaan saman kuvion vuosittain toistuvan. En päivää erikseen muista, mutta lipun liehuessa pihasalossa tarkistan kalenterista merkkipäivän aiheen. Kävelen kirjahyllylle, otan ruskeasta osastosta pienen kirjan jossa on Minna Canthin ja Maria Jotunin ajatuksia. Niitä lueskelen ja huomaan etteivät heidän ajatuksensa ole vieläkään vanhentuneet lainkaan.
(kursivoidut kappaleet lainoja kirjasta Elämässä kiinni toim. Salme Saure)

 


"Ihmisen luonnossa asuu halu nähdä uutta, outoa, ihmeellistä, ja olla tuon tuostakin intoisessa mielentilassa. Jos hän saa tyydyttää tätä luontonsa tarvetta hyvillä, ylentävillä valinnoilla ja keinoilla, niin hän viihtyy hyvin ja hänen henkensä voimat pysyvät virkeinä."

Ajatus toi mieleeni muutama päivä sitten kuulemani Yeonmi Parkin puheen. Pohjois-Koreasta paennut nuori nainen ahdistaa sanoillaan kumaraan, saa tuntemaan toivottomuutta, saamattomuutta. Hämärtyvässä illassa itken itsekseni enkä ymmärrä maailmaa taaskaan.


Pakenen toviksi satuihin, ne saavat usein mielen tolpilleen. Luen Krokotiili Genasta ja hänen ystävistään. Krokotiilista, joka lähtee aamuisin töihin eläintarhaan. Työskentelee siellä krokotiilina. Töihin tullessaan riisuu pukunsa, lakkinsa, ripustaa ne kävelykeppinsä kanssa naulaan ja käy pitkäkseen uima-altaan viereen. Kyltti kertoo altaassa olevan afrikkalaisen viisikymmenvuotiaan krokotiilin jota saa ruokkia ja katsella. Työpäivän päätyttyä Gena pukeutuu huolellisesti, kävelee pieneen huoneistoonsa jossa se lukee sanomalehtiä, polttaa piippua ja pelaa itsekseen erämiehen  shakkia. Ikävystyy yksin olemiseen, hankkii ilmoituksella ystävikseen vanhassa puhelinkopissa asuvan trooppisen eläimen nimeltään Muksis ja pienen Ulla-tytön. Ystävykset päättävät auttaa muita ystäviä haluavia, rakentavat ystävyydelle oman talon. Sadussa hauskuuttavat myös kaavamainen byrokraatti, virkamies Ivan ja kaiken sanomalehteen kymmenkertaistava reportteri.



Satu on hauska, hyväntuulen lähettiläs.


"Kuivuuteensa näivettyy se sielu, jossa ei ole muuta kuin järkeä ja tietoja."

Täytyy hullutella myös, tehdä (tai ainakin suunnitella) hiukan hölmöjä, päättömiä asioita.


Sitten on tämä vaaliaika. Toistasataa vuotta vanhat Canthin ajatukset tuntuvat kertakaikkisen ajankohtaisilta miettiessäni ketä haluan äänelläni suosia. Haluaisin löytää ehdokkaan, sen teeskentelemättömän työmyyrän, joka jaksaa turhautumatta tarpoa byrokratian seassa. Joka käyttää taskulaskimen lisäksi muitakin mittareita.


"Sitä, joka ei viitsi teeskennellä, ivataan 'maailman parantajaksi'. Mutta entäs jos siitä nimestä kerran jäisi iva pois, jos olojen parannus olisikin odotettavana juuri siltä taholta?"

"Syytä onkin herroilla levottomuuteen, kun heidän kainaloiset kanansa eivät enää tahdo kainalossa pysyä, vaan rupeavat päristelemään ja pyrkivät lentoon."

"Turha on valittaa 'ajan henkeä', turhaa on ennustaa tulevia 'pimeyden aikoja'. Tutkittakoon syyt, jotka ajan hengen ovat synnyttäneet, ja poistettakoon ne syyt, niin voimme toivoa, että nuo pimeyden ajat eivät meitä kohtaakaan."


Jaa-a, saa nähdä kuinka käy, poliittinen kiinnostukseni on ollut ailahtelevaa. Aloitin 'etsi ehdokas' -projektin keskeyttämällä Hesari-tilauksen. Asiakaspalveluneidolle tuntui vaalit olevan ymmärrettävä syy lehden lukuhaluttomuuteen.



Aivot syliin ja siirryn sohvalle kuuntelemaan.


















maanantai 6. maaliskuuta 2017

Liikkuvat kuvat, luetut lauseet

Vuoden vaihteen jälkeinen 'Elokuvat jotka haluan katsoa' - listani on jämähtänyt aloilleen. En ole saanut aikaiseksi, en ole ehtinyt, olen pihistellyt pennosia... saamattomuuden syitä on monia.


Listan top 3 tällä hetkellä:
kursivoidut lainattu arvosteluista (HS, Episodi)

1. Paterson

"Paterson on elokuva runoudesta, runouden ylistys ja runoutta oikeastaan itsekin: pirstaleinen ja kirjallinen, enemmän vangittuja tuokiokuvia kuin iso kertomus A:sta Ö:hön."

"Tapahtumapaikkana on Patersonin hiljainen pikkukaupunki Yhdysvaltain itärannikolla New Jerseyssä ja päähenkilönä kaupungin bussia nro 23 ajava Paterson-niminen mies (Adam Driver). Jim Jarmusch on kirjoittanut elokuvaan kahdeksan päivää tämän bussikuski-runoilijan elämää. Ne päivät toistuvat hyvin samanlaisina. Elokuvan iso tapahtuma on bussin moottoririkko kesken ajon keskellä päivää."

Elokuva, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään - kuulostaa hyvältä.



2. Silence

"Martin Scorsese palaa uskonnolliseen aiheeseen.... Shūsaku Endōn romaaniin perustuva Silence kertoo 1600-luvulla eläneistä portugalilaisista jesuiittapapeista. Rodrigues (Andrew Garfield) ja Garrpe (Adam Driver) haluavat lähteä tekemään Jumalan työtä Japaniin. Evankeliumin levittämisen lisäksi he haluavat löytää kadonneen isä Ferreiran (Liam Neeson), josta ei ole kuultu vuosiin."

Scorsese, Neeson, Driver, Japani, historiallinen draama uskonnollisesta aiheesta. Leffateatterissa nähty traileri, josta myös juniori kiinnostui, viimeisteli elokuvan "listautumisen".



3. Manchester by the sea


"Elokuva on psykologisesti vahva ja sellaisella taidolla koostettu, että elokuvalle voi antaa pitkän takuun.

Mistä elokuva kertoo? Duunarista, joka työskentelee huoltomiehenä Bostonissa kunnes veljensä kuolee, ja huoltomies saa palata kotikaupunkiinsa. Pitää huolehtia veljenpojasta. Samalla huoltomies saa kohdata menneisyytensä. Pieni tarina siis.

Ja mitä tästä elokuvasta voi oppia? Ei välttämättä mitään.

Tai ehkä sittenkin jotain: Manchester by the Sea on elokuva syyllisyydestä, jonka kanssa on elettävä. Se on myös elokuva surusta, joka vetää kumaraan ja elokuva rakkaudesta, joka jossain aina itää ja kasvaa."


Edellä osia Hesarin arvostelusta. Sisko-ystävä sushilautasen äärellä kysyi olenko lukenut sen. Mielestäni olin ja olinkin. En vain muistanut arvostelusta kehujen lisäksi erityistä, vain heränneen kiinnostukseni. Arvostelu oli kuulemma ollut jonkun mielestä liian paljastava. No, kiitän huteraa muistiani ja tapaani tehdä huomioita. Myös lukiessa zoomaan herkästi tapahtumien kerronnan sijaan tunnelmaan, nimet, paikat, asetelmat jäävät usein tietokeskukseeni vasta toistojen kautta. Kun luin arvostelun nyt uudelleen muistin lauseen, joka viimeisteli "taitaa olla minun elokuvani" fiiliksen.  "Se on myös elokuva surusta, joka vetää kumaraan ja elokuva rakkaudesta, joka jossain aina itää ja kasvaa."

Lista mielessäni pujahdan joku iltapäivä töiden jälkeen elokuviin, oikeaa olotilaa odotellessa.



Sielu ja ruumis hyvin ravittuna matkasin toissailtana sushiravintolasta kotiini. Raitiovaunussa hymyilin illalle. Kuvailulle tonttupariskunnasta. Toiselle samanlailla erilaiselle, erilailla samanlaiselle joka laillani hämmentää vartiotorniväkeä, keskustelee luontevasti asiasta kuin asiasta teekupin äärellä. Tonttu joka on myös enemmän kiinnostunut kysymyksistä kuin vastauksista.

Tosin "en tiedä" vastaus on tärkeä. Ettei se tunnu lopulta, eteen heitetyltä seinältä vaan uudelta risteykseltä. Ihmiset, jotka eivät osaa tai uskalla sanoa "en tiedä" ovat pelottavia, ahtaita.


Kaupungissa huomaan juuri luetun Norwegian Woodin vaikutuksen. Murakamin ajattelu tuntuu jokaisessa vastaantulevassa aasialaisessa. Hallittu surumielisyys, yksinäisyyden ja vieraantumisen teemat ympäröivät mielessäni heitä vaikka he kuinka hymyilevät. Ja pidän heistä jokaisesta valtavasti.





Niinkuin usein käy, yksi linkittää toiseen, toinen kolmanteen ja niin edespäin. Norwegia Woodin jälkeen tartuin Kultahattuun, kaivoin kuunteluun Henry Mancinin Dear Heartin. Muistin Murakamin levykokoelman, selailin Vapriikin Covers - levynkannet teosta. Luin lisää Hunter Daviesin The Beatles - meidän tarinamme kirjaa.

Kirja josta paljon pidin ja osin en pitänyt tarvitsi jälkeenpäin ajatellen paljon luopumislinkkejä. Tämä kirjojen ja levyjen välissä seikkailu taitaa olla yksi tekijä etten ole löytänyt elokuville aikaa. Vielä eräs kohta kirjasta tulee mieleen purkaessani huonomallista mutta hyvälankaista pipoa.

Vielä yksi neuvo: ole kärsivällinen. Vaikka asiat ovat niin solmussa ettet voi tehdä mitään, älä menetä toivoa äläkä polta päreitä. Älä ala kiskoa lankaa ennenkuin se on valmis irtoamaan.




Uutta myssyä en taida langasta enää tehdä, toimet ovat kääntyneet kevääseen vaikka pakkasviima poskia peltokävelyllä vihmookin. Jos sormikkaat neuloisi tai sukat, villasukat ovat kuviossa mukana ympäri vuoden.




Suosiolla alan luopua talvesta, peltohiihdon päättyminen sitä voimistaa. Viikko sitten Akun kanssa vielä tuolla suihkimme, nyt lunta on auttamatta liian vähän. Aurinko paistaa todella kirkkaasti, samankaltainen päivä oli tovi sitten jolloin kuvasin itseni luonnon otsalampulla varustettuna. Aurinkopäivät herättää halun lentää Lappiin, korpimökkiin Kittilään. Iha iteksee.


No sitten ihan muuta.

Asuja ei tule kuvattua, pääkuvia löytyy muutamia. Mammaselfieitä, kuten vanhin totesi.


Valopää.




Tiskirättipäivä. Uitettu koira. Päivä, jolloin villakangastakki olisi kannattanut jättää kotiin.




Päivä herrana. Siskon kavaljeerikuskina 50-lukuun tyylitellyssä hää- ja puolivuosisatajuhlassa.  Kuvan ulkopuolelta kerrottakoon: ylläni oli pojan mustat housut, valkoinen paita, liivi. Jalassa omat herrakengät. Päässä kumppanin isän vanha hattu. Olin mielestäni komea, kasvoillakin tuollainen maskuliinisen omahyväinen virne :). 






Kaikesta huvista ja hauskuudesta huolimatta pienimuotoista kevät tylsyyttä ilmenee ajoittain. Kuitenkin päällimmäisenä pysyy tahto kurotella ylös. Sellainen kiipeä latvaan tunne. Onhan sitä kaikenlaista kuroteltavaa.







torstai 23. helmikuuta 2017

Saman katon alla

Avasin viimeisen joululahjani viikonloppuna. Paketissa oli miniloma - kaksi päivää kaupunkia, kaksi iltaa musiikkia. Kulkua kaksin tuhansien joukossa.  

Hyvää ruokaa, riittävästi unta, sopivasti aikaraameja (kahden päivän aikapudjetilla haahuilija tarvitsee niitä, muuten unohtuu liiaksi katselemaan talonkulmaa, ihmisvilinää, kirkontornia...)

Levyostoksia, kirpputoreja, pubissa päiväolut tietovisalla, kalasoppaa kahviossa (jonka hento hilkkapäinen murteella kimeä-äänisesti meitä palveleva myyjä saa hymyilemään).

Poistuin myös mukavuusalueeltani - kävin jääkiekko-ottelussa.
"Hallilla olisi päivällä paikallisottelu, mennäänkö?"  
"Ööö... äh..."  (miten h......ssä tämän ohitan, olen jo kahdesti muutaman kuukauden aikana kieltäytynyt ottelukutsusta, olisiko aika tehdä jotain mistä ei ole niin innostunut, ehkä kaikki hallissa eivät ole huutavia urpoja...). 
"Mennään vaan". 
Ja mukavasti meni, paikanvaihdolla selvisin sättivistä manailijoista. Kun seitsemäntuhatta katsojaa kannustaa suosikkejaan, onhan siinä tunnelmaa. En kuitenkaan hankkinut kausikorttia. Kävellessämme hallilta takaisin kaupunkiin olin varsin tyytyväinen epäitsekkyyteeni, olinhan suonut  kaupunkilomastani muutaman primetimetunnin jääkiekolle. 




Ajatuksissani olin jo illan konsertissa.



Toisen illan konsertissa esiintyi kolme yhtyettä, kaikki suosikkejani. Pääosin 70-luvun progepitoista musiikkia tarjoilevaan tapahtumaan harpoin vihrein helmoin. Mainio talvimekko, kesäkäyttöön tai kuumaan klubitilaan vuori ja paksuhko kangas lienevät liikaa. Malli on juuri ruodolleni sopiva, leikkaus rinnan alla, josta maltillisesti levenee maksipituuteen. 






  Edellisillan rockimman konsertin viihdyin punamustassa... 





... kuten illan pääesiintyjäkin.





Livemusiikki - (onnistuessaan) aivan mahtava taiteenlaji.

Musiikkiteema on jatkunut kotona tuliaisia selaillen ja kuunnellen. Paikallinen jeesuskirppis myi kuvan kirjan kolmen euron hintaan, liki viisikymmenvuotias Beatles-kirja oli huimasti tuplan edellisestä.








Kuuntelen levydivari Sammakasta meille muuttaneita Wilsonin siskoksia vm. -78.




Tiiviin viikonlopun jälkeen toinen lähti liki kolmen viikon työreissulle. Etäisyys ei vie meitä kauemmas toisistamme, päinvastoin.




katselin noita samoja pilviä,

sanoi


 



oli siinä vieressä

ollessaan harjun toisella puolen



















 
 we are connected

we are all connected


Mainoslause, biisi tms.... jostain lause kuvia katsellessa tuli mieleeni. 



Minulle tekee hyvää poistua kotipihalta, tutuilta kujilta, totutuista rutiineista. Nautin katsella ihmisiä, elämää, kaupunkikuvaa, matkan maaseutua, puita, lumihiutaleita, pyykkinaruja... samoja arkisia asioita joita voin katsella arjessani lähikaupungissakin. Ne samat asiat tuntuvat erilaiselta, ei paremmilta tai huonommilta vaan kiinnostavilta kun katselen niitä ensikertaa muualla, paikassa jossa en ole ennen ollut. Minimuotoista, simppeliä elämysmatkailua?

Hei teille saman pilvikaton alla olevat lajitoverini :).


Ja kävin vain Tampereella.