maanantai 18. syyskuuta 2017

Gustu ja kumppanit


Aamutee muurin juurella lauantaiaamuna klo 7.34. 


Kalliosaarella 10 minuutin venematkan päässä Hangon itäsatamasta. 



Kaksi yötä syvää unta Gustavsvärnin entisen sumusireeninhoitajan talon vintillä. 

Majakkatorni vieressä, linnoitteen rauniot ympärillä.








Puolentoista tunnin venematkan päässä toinen majakkasaari, Bengtskär. Merenkäynti, veneen pakokaasukäry ja auringonpaiste saivat huonovointiseksi. Kurja olo kuitenkin haihtui nopeasti ryhdikkään majakan tervehtiessä.

Vaikuttava.




Majakan juurella iloinen lankakaupan neulontaseurue.




Hyvän tuulen päivä.






Kaksisataaviisikymmentäkaksi askelmaa

ja huima näköala.


 









Näkymiä eri kehyksin.

Kaunista kaikki tyynni.














Vellova meri, sileäksi hioutuneet kalliot. Navakka tuuli, kasvoille lentävät suolaiset pärskeet.

jos nousisi kunnon myrsky,  joutuisimme yöpymään täällä...

 


















Tuuli pysytteli kuitenkin kohtuullisena ja yöpyminen Bengtskärissä jää tulevaisuuteen. Pahoinvointi paluumatkalla ei enää yllättänyt, matkasin takaisin Gustulle veneen keskellä makoillen. Hengittelin syvään aallonharjoja ihaillen. Oli outo tunne katsella veden pintaa joka on usean metrin korkeammalla.

olin aallon pohjalla 


Tyynenä sunnuntaiaamuna laiturin ympärillä oli ruuhkaa - valtavasti korvameduusoja. Elinkaarensa loppuvaiheilla ajelehtivat, varsin pienellä virralla enää tuntuivat liikkuvan, jos lainkaan.





Aurelia aurita 




Kotimatkalla.

Hei saareen! Ei hiipinyt haikeus, miten voisi. Palaanhan minä.





maanantai 4. syyskuuta 2017

"Ole kiltti, lue minut"

On ollut aikaa, on ollut tarve lukea. Hukkua toisen kertomaan tarinaan. Nauttia siitä voimatta muuttaa tarinan kulkua.

Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä on novellikokoelma syrjässä olevista, vaikeisiin oloihin sopeutuneista ihmisistä. Kaipuusta johonkin joka ei tunnu kohdalle tulevan, yksinäisyydestä, ihmisen suhteesta aikaan, omaan menneisyyteen ja unelmiin.

Liki kaksi vuosikymmentä sitten julkaistu teos on ohittanut minut täysin. Myös Maarit Verronen on ohittanut minut täysin.

En päästä ohitseni enää, tartun hänen teoksiin mieluusti toistekin.



Vaikka kuinka haluaisi olla päivän nenä kiinni kirjassa, ei voi istua pitkään sisällä. Ei silloin kun ulkona tuulee  ja viuhuu raikkaan navakasti.

Menin taas metsään. Metsäpolulla oli kulkenut toinenkin. En kuitenkaan tavannut Hermanni Hirveä tällä kertaa.

harmi, olisin halunnut olla taas pikkaisen pelästynyt, jännittynyt, innoissani
ensin on äänet, katkeavia oksia, rakas askel
kunnes komea eläin saapuu näköpiiriin


meistä jää jälki




 



Hain metsästä hiljaisuutta ja syötävää. Molempia löytyi, metsä on takuutuote.

Vatsa on jo tätä kirjoittaessa pullollaan sienirisottoa ja puolukkasurvosta. Who needs Siwa anymore :)... no, riisi ja juusto ei tietty kasva metsässä.






Kaunis vaara.

punainen kärpässieni saa metsässä aikaan satufiiliksen... kotona odottaa muutama lukematon...




Lähipellon takiaiset pehmenneet.






On syyskuu. Sisällä palaan lukuasentoon. On kuin jokin päättyisi.




Vielä satu Hannu Mäkelältä.

Ole kiltti, lue minut






"Kun poika oikein tarkkaan katsoo,
näkyy vielä miten suurten kirjainten alle on
aivan pienellä kirjoitettu: (käännä)


Meillä kaikilla on manuaalimme. Omani on päivitettävänä, tarkastettavana.




Päästän vielä tuulen sisälle, ovensuussa pestyjen kesämekkojen  hulmuavat helmat.

(kesämekot, mitä höpisen... käytänhän niitä myös syksyllä, keväällä...)






Katy Lied pyörii levylautasella. Surettaa. Walter Becker on kuollut, luin siitä eilen illalla amerikkalaiselta levyfoorumilta.
Ei ei ei ei ei... ei voi, ei voi EI... pääsi suustani.

Päättyvien tarinoiden listaan liittyi siis myös Steely Dan.

eihän voi olla pari ilman paria ... ei voi olla Steely Dania ilman Walter Beckeriä

Poppoon 70-luvun tuotanto on puhdasta kultaa. Ei hyvä häviä mihinkään.

Tästäkään.






The world that we used to know
People tell me it don't turn no more
The places we used to go
Familiar faces that ain't smilin' like before
The time of our time has come and gone
I fear we been waiting too long

Midnite cruiser   (Fagen/Becker)

tiistai 22. elokuuta 2017

Solmuja, sinistä ja vihreää

Kesän levollista sinitaivasta vasten solmusotkunippuja. Ajan myötä langalle kasaantuneita.

Niin on solmuja pääluun allakin. Jutut kasautuvat, alkavat jumittaa. Siimaa heittelee, kelaa edestakaisin. Se kiertyy ja venyy. Joskus kela jumittaa, hiukan nykäisee - taas siima juoksee. Nykivän kelan avaa, putsaa, kelaa uudelleen - silti tulee usein uusia sotkuja. Solmuja, joihin takertuu ja joita ei tunnu saavan auki. Ei jaksa, ei halua enää avata. Jatkuva avaaminen ja kelailu kuluttaa siiman helposti poikki.




Yllä oleva kuva tuo mieleeni onkijan huulilta lentävät ärräpäät, ärtymyksen. Ei noita solmuja kiitos.

Alakuvan solmu taas mielyttää, saa hymyn kasvoille. Juniori lähetti kuvan heinäkuussa Paraisilta. "Ripari done", luki viestissä.




Omia pääkopan solmuja olen höllännyt maalla ja merellä.

Melonta - voi juku. Viime kerrasta liki kolmekymmentä vuotta. Olipa mahtavaa, liukua hiljaisuudessa, mukailla aaltoja, olla lähellä niitä. Äkkiä uudestaan.




Vajaan kuukauden kuluttua palaan tuonne eteläkärkeen, silloin saan ihailla tätä maisemaa vastakkaiselta suunnalta.



Uutta meriretkeä odotellessa on aikaa palata vihreään. 

Tervetullut syksy tuntuu metsässä päivä päivältä enemmän. Kun alkaa sataa, kuuntelen ropinaa hupun alla. Sateen jälkeen tuoksu kaappaa kainaloonsa. Jatkan sadon ihastelua: mustikoita, vadelmia, sieniä, ihan kohta puolukoita. Suupielet on violetit.




On hiljaista, ei lainkaan tai vain vähän ihmisiä. Se tuntuu nyt hyvältä.

Vain minä ja sammakko samalla mansikalla.



Muutamaa päivää myöhemmin, liekö sama kaveri kuivien lehtien seassa. Tervehdin kuitenkin.

Joskus on fiilis tuohon - sulautua maisemaan. Olla näkymätön.






               Hän miettii kuinka niin suuri vesimäärä voi vastustaa niin suurta painovoimaa sen aikaa
            kun pilvet muodostuvat niin täysiksi, hän miettii hetkeä jona sade alkaa, jona muodostuminen          kääntyy putoamiseksi, miettii hienoista hiljaista taukoa taivaan fysiikassa kun kriittinen massa on saavutettu, epäröintiä ennen kuin ensimmäinen paisunut pisara viuhuu 
väkevästi ja vaivattomasti maahan. Hän ajattelee tätä, ja sade alkaa langeta.

(Jon McGregor - Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää)

maanantai 7. elokuuta 2017

Kolmisormi ja muut mielenrauhanturvaajat

On ollut viikko ilman suunnitelmia, aikatauluja, odotuksia, velvoitteita. Viikko jolloin voi tehdä mitä huvittaa, tai olla tekemättä.

Päivä toisen jälkeen olen hiippaillut metsään. Imenyt itseeni metsän tuoksua, ääniä, äänettömyyttä.
Vihreyttä.



Olen kerännyt mustikoita ja metsämansikoita repun pikkuämpäriin. Istunut kivellä, kauhonut marjoja suuhuni. Kävellyt kilometrejä, noukkinut vastaan tulleet keltavahverot mukaani.

Metsän myönteisestä vaikutuksesta ihmisen hyvinvointiin on tehty lukuisia tutkimuksia ja päätelmät lienevät samansuuntaisia. Ylensyönnillä, -juonnilla, ylen kaikella kyllästettyjä huonosti voivia ihmisiä muistutetaan taas siitä hyvinvoinnista jota on tarjolla liki kaikille, on lähellä, on edullista.

"Jos lähimaastossasi on metsää, sinne kannattaa suunnata. Tutkimusten mukaan metsässä oleskelu laskee sydämen sykettä ja verenpainetta nopeasti. Myös lihasjännitys vähenee. Kaikkein selkeimmin metsässä samoilu vaikuttaa mielialaan, sillä metsä rauhoittaa ja nopeuttaa stressistä palautumista", sanotaan uutisissa.

Minun lähimaastossa on metsää. Ihan tuosta naapuritalon nurkalta alkaa. Kaatunut kuusi komeana porttina. Ja huomaathan tuon kolmesormisen joka lekottelee sammaleisen juurikynnyksen päällä...


"Luontohyödyt syntyvät tiedostamatta. Luonto vaikuttaa tavalla tai toisella ihmisiin, mutta vaikutuksen voimakkuus on erilainen. Toki turvallisuuden tunne on hyvin tärkeä, ettei metsä esimerkiksi pelota", tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen Luonnonvarakeskuksesta sanoo. (YLE 5.4.2017)

En koe olevani kovin pelokas, mutta huomasin metsäviikkoni alussa jännitteitä kun unohduin metsään iltamyöhään. Olen kulkenut metsässä paljon itsekseni mutta en juurikaan pimeän aikaan. Haave on ottaa teltta joskus mukaan ja jäädä yöksi. Päivänvalon himmetessä hiljaisuus tuntuu enemmän hiljaiselta. Hiljaisuuden keskeltä tulevat äkilliset äänet saavatkin säpsähtämään. Päivällä mielikuvitus lensi ja kaatuneiden puiden juurakoilla oli nimet. Niillä oli kasvot, joissa raukeat satavuotiaat silmät, kaiken nähneet. Ajattelin puiden tervehtivän metsään tulijaa törröjuurikädellään kätellen. "Päivää", sanoin kun neljättä kertaa samoja juurakoita ohitin. Oltiinhan jo tuttuja.

Tuttuus tuo turvallisuutta. Ei metsä itsessään minua pelottanut illan hämärässäkään. Minua pelotti siellä mahdollisesti oleva toinen ihminen.

En taida olla järin luottavainen lajini suhteen.



En ollut ajatellutkaan muita metsässä kulkijoita kunnes ilta pimeni. Oli hassua miten pelästyin, askel tiheni ja syke nousi kun hämärtyvästä hiljaisuudesta kuului ääniä. Rasahtelevia oksia, pieniä tömähdyksiä. Varjotkin näyttivät epäilyttäviltä, viuhahtivat yht'äkkiä puiden taakse. "Hölmö", sanoin itselleni, "ei siellä ketään ole".

No ei ollut. En vain ollut valmistautunut säikähtämään. Preppasin itseäni seuraavina päivinä ja säpsyin hämärässä ääniä vähemmän. Kameraan oli kyllä jäänyt tiedostamatta otettu kauhukuva :).




Viikosta on pääkoppani lisäksi nauttinut juniori - joka aamu- ja iltapalaksi on riittänyt tuoreita marjoja. Huomaan tämän 'joka päivä metsässä' -systeemin tuovan luksusta keittiöömme. Ja vähentävän kauppakäyntejä.

 Vai mitäs sanotte:

päivällistarpeet kanttarellimuhennokseen...  





... ja rippeet siitä seuraavan aamun leivälle.





...leivän kaveriksi kulhollinen marjoja




... marjoja myös iltapalaksi räiskäleiden, karviaishillon ja turkkilaisen jugurtin kanssa.




Sienikeittoa, sienirisottoa. Vielä kun olisi järvi vieressä, aamuongelle laiturinnokkaan...


Onginta jääköön myöhempään ajankohtaa, huomenaamulla palaan töihin.

On oikeastaan mukava palata lukujärjestettyyn arkeen, tavata työkavereita, potilaita. Olla vähän vähemmän itseensä käpertynyt.

On elokuu ja olen jollain pysäkillä. Ja helma on pitkä.