sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Yli satavuotiaita ajatuksia

Minna Canthin päivä. Huomaan saman kuvion vuosittain toistuvan. En päivää erikseen muista, mutta lipun liehuessa pihasalossa tarkistan kalenterista merkkipäivän aiheen. Kävelen kirjahyllylle, otan ruskeasta osastosta pienen kirjan jossa on Minna Canthin ja Maria Jotunin ajatuksia. Niitä lueskelen ja huomaan etteivät heidän ajatuksensa ole vieläkään vanhentuneet lainkaan.
(kursivoidut kappaleet lainoja kirjasta Elämässä kiinni toim. Salme Saure)

 


"Ihmisen luonnossa asuu halu nähdä uutta, outoa, ihmeellistä, ja olla tuon tuostakin intoisessa mielentilassa. Jos hän saa tyydyttää tätä luontonsa tarvetta hyvillä, ylentävillä valinnoilla ja keinoilla, niin hän viihtyy hyvin ja hänen henkensä voimat pysyvät virkeinä."

Ajatus toi mieleeni muutama päivä sitten kuulemani Yeonmi Parkin puheen. Pohjois-Koreasta paennut nuori nainen ahdistaa sanoillaan kumaraan, saa tuntemaan toivottomuutta, saamattomuutta. Hämärtyvässä illassa itken itsekseni enkä ymmärrä maailmaa taaskaan.


Pakenen toviksi satuihin, ne saavat usein mielen tolpilleen. Luen Krokotiili Genasta ja hänen ystävistään. Krokotiilista, joka lähtee aamuisin töihin eläintarhaan. Työskentelee siellä krokotiilina. Töihin tullessaan riisuu pukunsa, lakkinsa, ripustaa ne kävelykeppinsä kanssa naulaan ja käy pitkäkseen uima-altaan viereen. Kyltti kertoo altaassa olevan afrikkalaisen viisikymmenvuotiaan krokotiilin jota saa ruokkia ja katsella. Työpäivän päätyttyä Gena pukeutuu huolellisesti, kävelee pieneen huoneistoonsa jossa se lukee sanomalehtiä, polttaa piippua ja pelaa itsekseen erämiehen  shakkia. Ikävystyy yksin olemiseen, hankkii ilmoituksella ystävikseen vanhassa puhelinkopissa asuvan trooppisen eläimen nimeltään Muksis ja pienen Ulla-tytön. Ystävykset päättävät auttaa muita ystäviä haluavia, rakentavat ystävyydelle oman talon. Sadussa hauskuuttavat myös kaavamainen byrokraatti, virkamies Ivan ja kaiken sanomalehteen kymmenkertaistava reportteri.



Satu on hauska, hyväntuulen lähettiläs.


"Kuivuuteensa näivettyy se sielu, jossa ei ole muuta kuin järkeä ja tietoja."

Täytyy hullutella myös, tehdä (tai ainakin suunnitella) hiukan hölmöjä, päättömiä asioita.


Sitten on tämä vaaliaika. Toistasataa vuotta vanhat Canthin ajatukset tuntuvat kertakaikkisen ajankohtaisilta miettiessäni ketä haluan äänelläni suosia. Haluaisin löytää ehdokkaan, sen teeskentelemättömän työmyyrän, joka jaksaa turhautumatta tarpoa byrokratian seassa. Joka käyttää taskulaskimen lisäksi muitakin mittareita.


"Sitä, joka ei viitsi teeskennellä, ivataan 'maailman parantajaksi'. Mutta entäs jos siitä nimestä kerran jäisi iva pois, jos olojen parannus olisikin odotettavana juuri siltä taholta?"

"Syytä onkin herroilla levottomuuteen, kun heidän kainaloiset kanansa eivät enää tahdo kainalossa pysyä, vaan rupeavat päristelemään ja pyrkivät lentoon."

"Turha on valittaa 'ajan henkeä', turhaa on ennustaa tulevia 'pimeyden aikoja'. Tutkittakoon syyt, jotka ajan hengen ovat synnyttäneet, ja poistettakoon ne syyt, niin voimme toivoa, että nuo pimeyden ajat eivät meitä kohtaakaan."


Jaa-a, saa nähdä kuinka käy, poliittinen kiinnostukseni on ollut ailahtelevaa. Aloitin 'etsi ehdokas' -projektin keskeyttämällä Hesari-tilauksen. Asiakaspalveluneidolle tuntui vaalit olevan ymmärrettävä syy lehden lukuhaluttomuuteen.



Aivot syliin ja siirryn sohvalle kuuntelemaan.


















maanantai 6. maaliskuuta 2017

Liikkuvat kuvat, luetut lauseet

Vuoden vaihteen jälkeinen 'Elokuvat jotka haluan katsoa' - listani on jämähtänyt aloilleen. En ole saanut aikaiseksi, en ole ehtinyt, olen pihistellyt pennosia... saamattomuuden syitä on monia.


Listan top 3 tällä hetkellä:
kursivoidut lainattu arvosteluista (HS, Episodi)

1. Paterson

"Paterson on elokuva runoudesta, runouden ylistys ja runoutta oikeastaan itsekin: pirstaleinen ja kirjallinen, enemmän vangittuja tuokiokuvia kuin iso kertomus A:sta Ö:hön."

"Tapahtumapaikkana on Patersonin hiljainen pikkukaupunki Yhdysvaltain itärannikolla New Jerseyssä ja päähenkilönä kaupungin bussia nro 23 ajava Paterson-niminen mies (Adam Driver). Jim Jarmusch on kirjoittanut elokuvaan kahdeksan päivää tämän bussikuski-runoilijan elämää. Ne päivät toistuvat hyvin samanlaisina. Elokuvan iso tapahtuma on bussin moottoririkko kesken ajon keskellä päivää."

Elokuva, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään - kuulostaa hyvältä.



2. Silence

"Martin Scorsese palaa uskonnolliseen aiheeseen.... Shūsaku Endōn romaaniin perustuva Silence kertoo 1600-luvulla eläneistä portugalilaisista jesuiittapapeista. Rodrigues (Andrew Garfield) ja Garrpe (Adam Driver) haluavat lähteä tekemään Jumalan työtä Japaniin. Evankeliumin levittämisen lisäksi he haluavat löytää kadonneen isä Ferreiran (Liam Neeson), josta ei ole kuultu vuosiin."

Scorsese, Neeson, Driver, Japani, historiallinen draama uskonnollisesta aiheesta. Leffateatterissa nähty traileri, josta myös juniori kiinnostui, viimeisteli elokuvan "listautumisen".



3. Manchester by the sea


"Elokuva on psykologisesti vahva ja sellaisella taidolla koostettu, että elokuvalle voi antaa pitkän takuun.

Mistä elokuva kertoo? Duunarista, joka työskentelee huoltomiehenä Bostonissa kunnes veljensä kuolee, ja huoltomies saa palata kotikaupunkiinsa. Pitää huolehtia veljenpojasta. Samalla huoltomies saa kohdata menneisyytensä. Pieni tarina siis.

Ja mitä tästä elokuvasta voi oppia? Ei välttämättä mitään.

Tai ehkä sittenkin jotain: Manchester by the Sea on elokuva syyllisyydestä, jonka kanssa on elettävä. Se on myös elokuva surusta, joka vetää kumaraan ja elokuva rakkaudesta, joka jossain aina itää ja kasvaa."


Edellä osia Hesarin arvostelusta. Sisko-ystävä sushilautasen äärellä kysyi olenko lukenut sen. Mielestäni olin ja olinkin. En vain muistanut arvostelusta kehujen lisäksi erityistä, vain heränneen kiinnostukseni. Arvostelu oli kuulemma ollut jonkun mielestä liian paljastava. No, kiitän huteraa muistiani ja tapaani tehdä huomioita. Myös lukiessa zoomaan herkästi tapahtumien kerronnan sijaan tunnelmaan, nimet, paikat, asetelmat jäävät usein tietokeskukseeni vasta toistojen kautta. Kun luin arvostelun nyt uudelleen muistin lauseen, joka viimeisteli "taitaa olla minun elokuvani" fiiliksen.  "Se on myös elokuva surusta, joka vetää kumaraan ja elokuva rakkaudesta, joka jossain aina itää ja kasvaa."

Lista mielessäni pujahdan joku iltapäivä töiden jälkeen elokuviin, oikeaa olotilaa odotellessa.



Sielu ja ruumis hyvin ravittuna matkasin toissailtana sushiravintolasta kotiini. Raitiovaunussa hymyilin illalle. Kuvailulle tonttupariskunnasta. Toiselle samanlailla erilaiselle, erilailla samanlaiselle joka laillani hämmentää vartiotorniväkeä, keskustelee luontevasti asiasta kuin asiasta teekupin äärellä. Tonttu joka on myös enemmän kiinnostunut kysymyksistä kuin vastauksista.

Tosin "en tiedä" vastaus on tärkeä. Ettei se tunnu lopulta, eteen heitetyltä seinältä vaan uudelta risteykseltä. Ihmiset, jotka eivät osaa tai uskalla sanoa "en tiedä" ovat pelottavia, ahtaita.


Kaupungissa huomaan juuri luetun Norwegian Woodin vaikutuksen. Murakamin ajattelu tuntuu jokaisessa vastaantulevassa aasialaisessa. Hallittu surumielisyys, yksinäisyyden ja vieraantumisen teemat ympäröivät mielessäni heitä vaikka he kuinka hymyilevät. Ja pidän heistä jokaisesta valtavasti.





Niinkuin usein käy, yksi linkittää toiseen, toinen kolmanteen ja niin edespäin. Norwegia Woodin jälkeen tartuin Kultahattuun, kaivoin kuunteluun Henry Mancinin Dear Heartin. Muistin Murakamin levykokoelman, selailin Vapriikin Covers - levynkannet teosta. Luin lisää Hunter Daviesin The Beatles - meidän tarinamme kirjaa.

Kirja josta paljon pidin ja osin en pitänyt tarvitsi jälkeenpäin ajatellen paljon luopumislinkkejä. Tämä kirjojen ja levyjen välissä seikkailu taitaa olla yksi tekijä etten ole löytänyt elokuville aikaa. Vielä eräs kohta kirjasta tulee mieleen purkaessani huonomallista mutta hyvälankaista pipoa.

Vielä yksi neuvo: ole kärsivällinen. Vaikka asiat ovat niin solmussa ettet voi tehdä mitään, älä menetä toivoa äläkä polta päreitä. Älä ala kiskoa lankaa ennenkuin se on valmis irtoamaan.




Uutta myssyä en taida langasta enää tehdä, toimet ovat kääntyneet kevääseen vaikka pakkasviima poskia peltokävelyllä vihmookin. Jos sormikkaat neuloisi tai sukat, villasukat ovat kuviossa mukana ympäri vuoden.




Suosiolla alan luopua talvesta, peltohiihdon päättyminen sitä voimistaa. Viikko sitten Akun kanssa vielä tuolla suihkimme, nyt lunta on auttamatta liian vähän. Aurinko paistaa todella kirkkaasti, samankaltainen päivä oli tovi sitten jolloin kuvasin itseni luonnon otsalampulla varustettuna. Aurinkopäivät herättää halun lentää Lappiin, korpimökkiin Kittilään. Iha iteksee.


No sitten ihan muuta.

Asuja ei tule kuvattua, pääkuvia löytyy muutamia. Mammaselfieitä, kuten vanhin totesi.


Valopää.




Tiskirättipäivä. Uitettu koira. Päivä, jolloin villakangastakki olisi kannattanut jättää kotiin.




Päivä herrana. Siskon kavaljeerikuskina 50-lukuun tyylitellyssä hää- ja puolivuosisatajuhlassa.  Kuvan ulkopuolelta kerrottakoon: ylläni oli pojan mustat housut, valkoinen paita, liivi. Jalassa omat herrakengät. Päässä kumppanin isän vanha hattu. Olin mielestäni komea, kasvoillakin tuollainen maskuliinisen omahyväinen virne :). 






Kaikesta huvista ja hauskuudesta huolimatta pienimuotoista kevät tylsyyttä ilmenee ajoittain. Kuitenkin päällimmäisenä pysyy tahto kurotella ylös. Sellainen kiipeä latvaan tunne. Onhan sitä kaikenlaista kuroteltavaa.







torstai 23. helmikuuta 2017

Saman katon alla

Avasin viimeisen joululahjani viikonloppuna. Paketissa oli miniloma - kaksi päivää kaupunkia, kaksi iltaa musiikkia. Kulkua kaksin tuhansien joukossa.  

Hyvää ruokaa, riittävästi unta, sopivasti aikaraameja (kahden päivän aikapudjetilla haahuilija tarvitsee niitä, muuten unohtuu liiaksi katselemaan talonkulmaa, ihmisvilinää, kirkontornia...)

Levyostoksia, kirpputoreja, pubissa päiväolut tietovisalla, kalasoppaa kahviossa (jonka hento hilkkapäinen murteella kimeä-äänisesti meitä palveleva myyjä saa hymyilemään).

Poistuin myös mukavuusalueeltani - kävin jääkiekko-ottelussa.
"Hallilla olisi päivällä paikallisottelu, mennäänkö?"  
"Ööö... äh..."  (miten h......ssä tämän ohitan, olen jo kahdesti muutaman kuukauden aikana kieltäytynyt ottelukutsusta, olisiko aika tehdä jotain mistä ei ole niin innostunut, ehkä kaikki hallissa eivät ole huutavia urpoja...). 
"Mennään vaan". 
Ja mukavasti meni, paikanvaihdolla selvisin sättivistä manailijoista. Kun seitsemäntuhatta katsojaa kannustaa suosikkejaan, onhan siinä tunnelmaa. En kuitenkaan hankkinut kausikorttia. Kävellessämme hallilta takaisin kaupunkiin olin varsin tyytyväinen epäitsekkyyteeni, olinhan suonut  kaupunkilomastani muutaman primetimetunnin jääkiekolle. 




Ajatuksissani olin jo illan konsertissa.



Toisen illan konsertissa esiintyi kolme yhtyettä, kaikki suosikkejani. Pääosin 70-luvun progepitoista musiikkia tarjoilevaan tapahtumaan harpoin vihrein helmoin. Mainio talvimekko, kesäkäyttöön tai kuumaan klubitilaan vuori ja paksuhko kangas lienevät liikaa. Malli on juuri ruodolleni sopiva, leikkaus rinnan alla, josta maltillisesti levenee maksipituuteen. 






  Edellisillan rockimman konsertin viihdyin punamustassa... 





... kuten illan pääesiintyjäkin.





Livemusiikki - (onnistuessaan) aivan mahtava taiteenlaji.

Musiikkiteema on jatkunut kotona tuliaisia selaillen ja kuunnellen. Paikallinen jeesuskirppis myi kuvan kirjan kolmen euron hintaan, liki viisikymmenvuotias Beatles-kirja oli huimasti tuplan edellisestä.








Kuuntelen levydivari Sammakasta meille muuttaneita Wilsonin siskoksia vm. -78.




Tiiviin viikonlopun jälkeen toinen lähti liki kolmen viikon työreissulle. Etäisyys ei vie meitä kauemmas toisistamme, päinvastoin.




katselin noita samoja pilviä,

sanoi


 



oli siinä vieressä

ollessaan harjun toisella puolen



















 
 we are connected

we are all connected


Mainoslause, biisi tms.... jostain lause kuvia katsellessa tuli mieleeni. 



Minulle tekee hyvää poistua kotipihalta, tutuilta kujilta, totutuista rutiineista. Nautin katsella ihmisiä, elämää, kaupunkikuvaa, matkan maaseutua, puita, lumihiutaleita, pyykkinaruja... samoja arkisia asioita joita voin katsella arjessani lähikaupungissakin. Ne samat asiat tuntuvat erilaiselta, ei paremmilta tai huonommilta vaan kiinnostavilta kun katselen niitä ensikertaa muualla, paikassa jossa en ole ennen ollut. Minimuotoista, simppeliä elämysmatkailua?

Hei teille saman pilvikaton alla olevat lajitoverini :).


Ja kävin vain Tampereella.



























keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Talvi





Hei,


halusin vain sanoa sinulle tämän

olethan huomannut

kuinka kaunis 

on talvi
 

aamupäivän auringonvalo silkkaa iloa

pakkanen poskipunapaletin paras sävy

harmaana hetkenä sakeassa lumisateessa

tuplavillasukissa juhlin pakkasukkoa

samalla iloitsen tulevasta keväästä, kesästä, teen jo reissukarttaa 

talvi saa ensin pureskella, puhdistaa


 
  



"Kylmä ilma jatkuu yhä", tiedotti radio. Hyvä.


 
























"Olemme kuin sunnuntain lehden Lassi ja Leevi ", sanoi toinen.



ethän valita kylmyyttä

pue yllesi villaa, vällyä

jo kohta on taas kuuma

virsi ikuinen



Niin lungisti ottaa hän jo ettei isoja kirjaimia, pisteitä välitä käyttää. Miksipä ei, kun kerran voi. Tarve elää säädyttömän säännöttömästi.









perjantai 27. tammikuuta 2017

Valo

Pimeässä, hämärässä, varjoissa viihtyvä pitää myös valosta. Kun valo tulee oikeaan aikaan sopivalla volyymillä. Kun valo tulee auringosta.

Aamulla. Talvella. Olen niitä ihmisiä, jotka iloitsevat talviaamun auringonpaisteesta ja hymyilevät kesällä leveimmin auringon laskiessa. Kylmä ilma ja kirkas auringonpaiste ovat lyömätön yhdistelmä.


Tänä vapaapäiväni aamuna aurinko paistoi kirkkaasti, lämpömittari vain pysyi harmikseni nollassa. Painelin pikavauhtia lehdenluvun jälkeen ulos. Pellolle, 'hiihtolenkille'.




Jotain puuttuu.

Lumi.

Ja se harmittaa, sillä haluaisin hiihtää. Nyt ladun paikalla kulkee liukas jääpolku.





Unohdan harmituksen kun jatkan kävelyä. Seuranani vain auringonpaiste, peuran papanat pellolla. Joku kutsuu koiriaan sumun seasta pellon toisella puolen, muuten on hiljaista.





Kävelen puron ja pellon reunan välissä tutulle peltojen väliselle sillalle. Vanhan puusillan pinta miellyttää silmää. Olisipa tullut termari mukaan, tuumin. Sillalla olisi ollut hyvä hetki viettää 'after ski' tuokio vaikkakin ilman 'ski' osaa. Tyydyin kääntämään kasvot aurinkoon, lämmitti mukavasti.





Silmät kiinni voin kuvitella hiihtäneeni sillalle kuten viime talvena. Kun oikein antaa auringon häikäistä, olen tunnelmissani lumisokea ilman lunta. Kuulen lumen äänen, suksen suihkinan muuten kumeassa hiljaisuudessa.

Pöhkö, kerron itselleni kotimatkalla.



Miksi ihmeessä talvi ei tule vaikka hiihtovarusteeni ovat valmiina? Uudet sukatkin neuloin :).





 Onhan siellä jossain tehtyjä latuja, joilla voisi tätä jaloa liikuntamuotoa harrastaa. Mutta kun en halua kiituriradoille, spandexladuille. Liikaa ihmisiä, sääntöjä ja kohonneita tunteita. Hiihtoharrastukseni perustuu matalaan toteuttamiskynnykseen, nopeisiin päätöksiin - talon nurkalta pellolle, metsään, silloin kun tulee fiilis. Siksi se lieneekin pysynyt harvakseltaan toteutettuna ulkoiluna. Vieläköhän tänä talvena...? 

Lappiin?

Pellolta metsään - jatkan mukavasti kävelystä piristyneenä lukemista. Sysimetsässä loppusuoralla, viihdyttävä satu. Kirja tarttui käteeni kauniin kantensa vuoksi jeesuskirppikseltä, hintaa hurjat kaksi ja puoli euroa. Leena Krohnin Pereat Mundus on jo luettuna. Kirja jätti hieman sätkyn olon, näinkö huonosti jo? fiiliksen. Reilu kolmekymmentä lopulta toisiinsa nivoutuvaa novellia eri Håkaneista ja tohtori Keinolemmestä. Mieletön mielikuvitus, taito kirjoittaa. Terävä, liki pelottava kirja. Leena Krohnia ehdottomasti lisää.


 




lauantai 14. tammikuuta 2017

Mitä seuraavaksi?


Vuodenvaihde. Jakso pullollaan iloa, lämpöä, tuoksuja, juhlaa. Lomaa ja lepoa. Joulupuu on viimein raaskittu riisua, viety roskakatoksen kulmaan kenolleen. Nuutin hattu jäi sohvannokkaan vielä seuraksemme.






















Pidän joulusta tavattomasti. Siitä luopuminen on aina hiukan nihkeää, katseen kohdistaminen alkaneeseen vuoteen ottaa aikansa.



Pidän talvesta. Kaipaan lunta, sen tuomaa vaimeutta.

Kuva on eräältä aamulta ennen joulua, lumi oli satanut yöllä. Junalle kävellessäni pyrytti yhä.

Hykertelin tyytyväisenä. Vaikka tiesin lumen sulavan ennen joulua, en välittänyt siitä.

Olen opetellut.

Nauttimaan.

Yhdestä aamusta.

Tunnista.

Minuutista.

Henkäyksestä.




"Jäi 80-luvulla Jaco Pastorius Porissa näkemättä kun matka sinne kesti niin kauan. Kesti, koska matkanteko oli niin mahtavaa."  Auts.



Viihdyn vanhoissa totutuissa, valikoiduissa mielenmakuuni sopivissa simppeleissä puuhissani. Levyjen, livemusiikin, kirjojen, lankojen ja helmojen seurassa jatkanen tämänkin vuoden matkantekoa. Näiden jatkoksi olen innostunut elokuvista, nimenomaan elokuvateattereissa esitetyistä elokuvista. Kahden viikon sisään olen käynyt juniorin kanssa kolmesti punaisella penkkirivillä nautiskelemassa.



Kolme elokuvaa, aina itku silmässä. Olen leffassa toivoton itkupilli.

Normaali, sanotaan popcornilaatikon kyljessä.





Mitä rakentaisi tälle vuodelle? Tuntuu ettei oikein lähde. Tosin ei vielä tarvitsekaan, tämä on sitä talviunta. Verkalleen jatkuu hiljaisuudessa.


Muovista valtaväylää kahlaa, sivuraiteita kurkkii.


















maanantai 28. marraskuuta 2016

Villaa, viihdettä ja vetelehdintää

Luonto vaihtoi taas asuaan, on ailahteleva, epävarma - kuten meno muutenkin. Meillä ja maailmalla tuulee, enkä enää tiedä mistä suunnasta. Radiota tai päivän lehteä ei oikeastaan huvita avata, niin harvoin siellä hyvää kerrotaan. Tosin eilen päivällä koin lapsenomaista iloa kun Tuomas Holopainen kertoi Minna Pyykön radio-ohjelmassa yhteydenotostaan englantilaiseen professoriin, biologi ja kirjailija Richard Dawkinsiin. Oli lähettänyt käsin kirjoitetun kirjeen.

Typerää pään puskaan työntämistä saattaa joku tuumata, mutta olen pysytellyt muutaman vapaapäivän kodin turvassa, uutispimennossa. Vetelehtinyt aikaa sitten painetuissa kirjoissa, fiktioissa, kauniissa kuvissa, saduissa. Lukenut muumilaaksolaisten marraskuusta, hiukan lisää Steinbeckiä, nuoren pojan kasvusta 80-luvun Pietarsaaressa. Hihittelin divaristin harmillisia tarinoita, palasin Muumilaakson talveen. Tonttukirjoihin. Tolkienin joulukirjeitä, venäläisen posliinin kokoelmia kansallismuseossa. Välillä kurkkaan mitä 'Kauris' kirja kertoo horoskooppimerkistäni. Käytännöllinen, varovainen joskus myös itsekäs, ahdasmielinen. Kuumerkkini Oinas: intohimoinen, yrittälähenkeä, päänsärkyä, hätäinen, tapaturma-altis, haluaa välistä olla yksin, pitää lukemisesta, musiikin kuuntelusta... jaa-a, ei ihan pieleen...




Muutama päivä yksin kotona oli mahtavaa. Söin miten sattui (perunapurjokeittoa kolme päivää :), heräsin lauantaiaamuna seitsemältä, luin tunnin Jeppistä ja vaivuin takaisin uneen. Aamupäivällä vasta nousin, valmistin aamupalaa jota nautin pitkään ja hartaasti.

Neuloin ja kuuntelin levyjä, pidin yhden hengen levyraatia. 'Busy Corner' nauratti, kansitaide ihastutti.  En tiennyt mitä mieltä levystä oikein olin joten kuuntelin sen uudelleen.







Turvallisuus, että tietää mitä tapahtuu.

Köllöttely, lojuilu pikkupuuhastelun ohella on ennen kaikkea turvallista. Onhan siinä pientä suojautumista ulkopuolisilta ärsykkeiltä, niiltä todellisilta. Politiikalta, pyrkimyksiltä, tavoitteilta, siltä sekavalta todellisuudelta jota en nykyisin useinkaan ymmärrä. Kirjojen, musiikin, kuvien - taiteen - tuomat tunteet, naurut ja itkut tuntuvat tänään hyviltä. Voin hallita niitä, valitsen mitä luen, katselen ja kuuntelen. Vaihdan tarvittaessa.  Esimerkiksi Kierkegaardin herkkään persoonaan sukeltaminen viehätti ja samalla ärsytti. Olisin saattanut potkaista sietämätöntä tyyppiä ahteriin, hiivatin itsekkäät ahdistuneet artistitaiteilijat. Kierkegaardin elämästä kertovasta teoksesta siirtyminen kuvan 'helppoon' pinoon on sitä säätelyä. Tai jokin musiikki menee liiaksi ihon alle, eikä sillä hetkellä ole voimia siihen, vaihtaa johonkin iisiin. Todellisuuden arjen säätely, miten se onnistuu, voiko kanavaa vaihtaa?













                                                                                    

Niin, kotivapailla myös neulotaan. Tehokasta terapiaa kun tulee konkreettista tulostakin. Lämmennyt talvisää sai kokeilemaan uutta. valmistumassa ensimmäiset villasormikkaat. Pieni tahaton kannanotto tässäkin, keskisormesta tuli hiukan kiero, päivystää osoitusvalmiudessa. En halua sitä tässä kuitenkaan kuvin esitellä.




Tähän vuoden aikaan teen samoja asioita joka vuosi. Suht' samalla tavalla. Suunnittelen joulujuttuja, vaikka ne tekeekin aina samoin kuvioin.  Juniorin suusta: "Suunnittelu ja ennen joulua- aika on parasta, menee se aattokin mut tää on niiiiin... (hymisee, hyrisee)". On mukavaa, että kahden hengen taloudessamme puhumme samaa joulukieltä, kukaan ei ihmettele loputonta jouluhöpinää ja fiilistelyä, piparien tuoksua. Jotenkin onnistumme tekemaan sen innostuksestamme huolimatta ilman kiirettä, pakkoa, hössötystä.

Onneksi äänimies tuli eilen ja auttoi cd-soittimen puhdistuksessa. Soitin ollut taas pitkään toimimaton. Välillä olen saanut sen omin nokkineni putsattua ja toimimaan, mutta nyt oli tuloksena toistuvasti 'no disc'. Tuli hätä kun mietimme joulumusiikkia. Hittolainen, taloudessamme ei ole ainuttakaan perinteistä jouluvinyyliä, kaikki joululevymme on cd:inä. Haluamme kuunnella joululaulut niiltä samoilta levyiltä, samassa järjestyksessä. Aika jumittuneita, eikö?


Marraskuun viimeisenä viikkona laitan aina myös pienen paketin kummitytölle. Tänä vuonna pakettiin sujahti 'Näkymätön lapsi'. Toven käsittämätön tarinasarja muumilaakson jengistä, jonka hahmot purkkien, kuppien ja lautasten pinnoilla jo kyllästyttävät, tarinat ei. Olen niihin yhtä ihastunut kuin kahdeksanvuotiaana, eri lailla tietenkin.






Onpa hauska havaita, että sinä näyt tänään enemmän. Mitä enemmän näemme, sitä iloisemmiksi tulemme...


Eteisen seinän mekko muistuttaa Ninnistä. Siksi se on tainnut siihen jäädäkin.





Laitoin tytölle myös virtuaalisen tervehdyksen, kuvan kuvasta. Parivuotiaasta joulun odottajasta 21 vuotta sitten.



Kotiturvapäivät ovat ihania. Kalenterissa päivien kohdalla tyhjää. Toimettomia tai sopivan inspiraation osuessa valtavan toimeliaita. Ei sitä vielä herätessä tiedä.