"Olen sinua varten luotu"

minä kesytön tyttö, meidän piti
vallata aika takaisin ja kulkea

löytää jostain salainen tie
joka kerran johdatti jalkani
(hah, punaisissa joulusaappaissa)
jalkojesi luo

tässä olemme vihdoin kasvotuksin,
toisemme löytäneinä
mikään ei ole meiltä mennyt hukkaan

koeta ymmärtää

olen sinua varten luotu

(lainattuja lauseita, sekaan sujautettuja sanoja Pablo Nerudan teoksesta Kapteenin laulut; Oodi ja oraat 3)


En tiedä saako noin tehdä, sohia ja soveltaa Nerudaa. Mutta niin kuitenkin tein. Kun sanat tuntuvat sisuksissa, sukellan niiden seassa, iloisen röyhkeästi nautiskellen. Tietoisena voimakkaiden tunteiden kääntöpuolesta - jos astuu harhaan. Neruda puhunee Harha-askeleessa syrjähypyistä, luen loppusäkeet mielelläni puuskahduksina hukkaan heitetyille hetkille.


Jos viet minulta elämäsi,
kuolet,
vaikka eläisitkin.

Kuin vainaja tai varjo joudut
vaeltamaan maailmassa ilman minua.

Aika tummanpuhuvaa tekstiä - kuvakin.

Mutta valo on olemassa, on on. Heti siinä vieressä.

Marras, mainio marras

Pimeys. Aamulla on seurana ja jo alkuillasta kietoo kainaloonsa. Kun ikkunasta katsoo ulos, näkee vain heijastuksen itsestään. Tämä on synkkyydestä huolimatta mukavaa aikaa. Voi piilotella, olla halutessaan liki näkymätön. Tutun turvallista aikaa ennen joulua. Luppoilua. Töistä kaahaan (miten kävellen nyt voi kaahata) kotiin, jossa pikainen ruokahuolto, pikainen päiväraportti juniorilta, villasukat jalkaan (jos ei jo ollut valmiina) ja vaakatasoon. Lukemaan. Kiiruhdan tarinaan, jonnekin, minne vain. Puhelin soi, ärsyynnyn häiriöstä. Kiukuttelen, en halua höpistä joutavia.

Marras on mökissäni harras. Sitä ei sopisi häiritä. Aamujunassa mulkoilen 'mökääjiä' tuimasti. No hitto, tarviiko aamuhämärän syleilyssä huutaa luuriin uudesta neljän metrin sohvasta "jota sun on Pipa ihan pakko tulla kattoo", sävyihin sopivista koristetyynyistä, siipasta joka ymmärtää lähteä työmatkalle viikoksi, iiiiihanista uutukaisista viinilaseista "joista sun on Pipa iiiiiihan pakko tulla ottaa muutama lasillinen"... (ja sitä kesti ja kesti, koko hiivatin turhan Espoon halki matkatessamme, vastakkain, kengänkärkemme toisiinsa osuen...  sinä ikäiseni nainen möykkäsit kuin pahin teinisuttura...).

Olen siis myös ärtyisä. Vetäytyvä. Valikoiva. Jutut joihin omat ihtohimoni kohdistuvat herättävät minut tästä hartaasta marrashorroksesta. Silloin olen samanlainen poriseva papupata, punaposkin puhua pulputan.

Yht'äkkiä saan puustin - jynssään tuon vanhan höögforssin noesta ja rasvasta. On marraskuun toinen sunnuntai, isänpäivä. Sopiva päivä isäni entisen työpaikan tuotoksen pesuun.

Millaistakohan tehtaalla oli 70-luvulla?

Marraskuun toisena sunnuntaina katselen kuvia vanhemmistani. Tämä kuva on vuodelta -67. Miten onnellisilta he näyttävät.

isäkseni tulit
kun rakastuit kuvan kaunottareen
äitiini
velmu olit
äidin suuri rakkaus
pipoa ja teekuppia teille ikävöiden nostan 

Yhdessä yhä.

 

Kesällä teille Porissa juttelin - tai ettehän te siellä ole, kivelle on kuitenkin kiva kertoa kuulumisia, on jotain mihin koskea. Vähän kun pitelen kädessä isän piippua tai painaudun äidin juhlamekkoa vasten. 

Mielessäni pysytte tuona kihlajaiskuvan onnellisena parina. Ennenkaikkea parina. Rakastuneina.


rakkaus, mitä se on
jotain jota en oikein osaa käsitellä, kaitsea
villinä tulee, valtaa minusta osan, yrittää kaapata kokonaan

ja onnistuu 
ääni(mies)            
              joka tekee minut onnelliseksi

etäinen ja silti siinä


Marrasmietteitä. Rakkaus ja kuolema tuntuu kulkevan niissä käsi kädessä. Ilman dramatiikkaa tai liiallista pelkoa. Kummallisen luonnollisesti, osana surupolkuja. Voimakkaita fiiliksiä molemmista, alkuja, loppuja, uutta ja vanhaa limittäin - sellaista koripunosta olemme.




Niin, ja rakkautta
Jota vaalia
Sitä säilyttää 
Piilopaikassa

Sä et tule mun luo, mut mä odotan sua

--

Sä et odota mua, mut mä tulen sun luo
Sä et odota mua, mut mä tulen sun luo
                                                      (I.Alanko)




Ja kierrätyskeskus - mitä ihmettä... katsokaa nyt noita kansipapereita... <3 <3.

Säilyneiden aarteiden ihanuus.

Tuiki tavallista (t)aikaa

Tänään kotiin tullessa ihastelin kuuta. Suuri, kermanvaalea köntti taivaalla. Juuri tänään kuu vaikutti ihmeelliseltä, sen olemassaolo. Siellä jossain kiertoradallaan, leijuu.

Leijuin kotiovesta sisään. Potkaisin kengät jalastani ja ah, nautin. Ai mistä - ihan vain maanantain sujumisesta. Ihmisistä, tarinoista, onnistumisista. Tylsämielisten, kaikestavalittaja-ihmisten puuttumisesta. Toiveikkaiden, innostuneiden ihmisten kohtaamisista. Niiden, joilla voisi olla syytä sylkeä - mutta eivät sitä tee. Mietin, miten onnekas olen kun olen sattumalta syntynyt tänne, jossa on hyvin. Ei tarvitse pelätä. On koti. Koti, jonne on turvallista tulla.

Turhamaisena nautin kotini kamppeista, kipoista, kapoista, kankaista. Väreistä - näkyvistä sekä tuntuvista. Tunnelmasta. Sen mahdollisuuksista. Mitä alkaisi?


Sohvalla sekalainen nippu lukemattomia kirjoja - jotain joka fiilikseen.

Kauneimmat huonekasvimme, jonka joku halusi kierrättää, olisi nyt hyvä avata. Kotini viherkasvit, joita en osaa edes nimetä, kaipaavat hoitoa. Kesästä väsyneitä nuupahtelijoita.

Aavistelen kuitenkin väsyneenä tarttuvani vanhaa Musa-lehteen. Nautin lukiessani keikkakertomuksia, levyarvosteluja aikakaudelta, jonka musiikkia useimmiten kuuntelen.








Kaapissa odottaa muutama kuuntelematon levy. Ovat herkullisia - kuuntelemattomat levyt. Kun ensimmäisen puolen kuunneltuaan kiirehtien kääntää levyn... mitähän täältä...

Tuohon liittyy lapsenomaista malttamatonta intoa ja kihelmöintiä (ja joskus plääh mikä pettymys fiiliksiä).

Levyt ovat kuin kirjat. Voivat onnistuneina kappaleina tarjoilla kauneutta monin tavoin. Luettuna, katseltuna, kuunneltuna.


a garden to nurture and protect

Tai jos soittelisi, harjoittelisi? Olisi niin paljon opittavaa...

Ompelisi? Kaapissa monta projektia, saumoja ilman tikkiä, napinläpiä ilman nappeja.

Hieno tämä uusi tulokas, eikö?

 

Oranssi Royal muutti meille muutama viikko sitten. Ovikello soi raivokkaasti - tavalla, josta tiedän esikoiseni olevan oven takana. "Tereeeee!", kaikui käytävässä. Hymyilevä partasuu poika seisoo porrastasanteella retroviehätys kädessään roikkuen.

"Tää sopii sulle".

Viidentoista minuutin aikana tuo vilkas, kumeaääninen kokkipoika on ehtinyt halata äitinsä, pikkuveljensä, kertoa kajauttaa kotinsa kuulumiset, leikkiä bassolla, hihitellä yksivuotislahjaksi saamiaan muumisarjakuvia, jotka useimmat osaa ulkoa.

 Olen sanonut ennenkin - kerron sen taas. Tuo lapsi saa minutkin hymyilemään, nauttimaan siitä että juuri minä olen hänen äitinsä.













No niin. Kuu loistaa yhä taivaalla, ilta kääntyy yöhön. Olen viettänyt iltani tuumailemalla ja fiilistelemällä mitä kaikkea voisin tehdä.  Tätä voisi kutsua tehokkaaksi tekemättömyydeksi. Tunteja olen työstänyt juttuja päässäni - tekemättä niitä. Yhdestä ajatuksesta viriää toinen... ja kolmas... Mahdollisuuksia, mahdollisuuksia.

Mahtavaa.


Kerron vielä yhden tarinan. Mekosta, joka jo löysi kodin. Rakastavan,  kauneimman kodin jonka mekkovanhus kenties voi saada. Noista kohtaamisista tuntee läkähtyvänsä rintalastan alla röyhyävään iloon.

Mekko on musta, painava. Muutamine yksityiskohtineen yksinkertainen kaunotar. Kenties sen ompeli viime vuosisadan alkukymmenillä parikymppinen Hilja. Itärajan lähellä, pienehkössä hirsimökissä pärevalossa.  Mallina mekkoon lähikartanon emännän asu, jota tyttö oli ihastellut tilalla piikoessaan.

Kankaan sai isältään. Oli ostanut kaupungissa käydessään. Kömpelösti kerrottu kiitos kodin hoidosta, sisarusten huolehtimisesta, äidin paikan täyttämisestä. Oikeastaan isä oli vaihtanut kankaan, niinkuin usein tuolloin, metsästämiinsä nahkoihin.



Istuikohan Hilja mekossaan sunnuntaisin tällä penkillä... kirkonmiehen puhuessa ihasteli sitä uskomatonta käsityötä, jota maailman suurin puukirkko edusti...





































Asteli vanhaa puulattiaa pitkin, jossa törröttää käsin taottujen valtavien naulojen kannat...

Lämmitteli uunin lämmössä,  jalat painavien helmojen alla... 

Joskus mietin mitä hittoa meni pieleen kun tarvitaan huonojen vaatteiden hautajaisia, paita väärinpäin päiviä jne.

Kansa kasvaa kieroon niin kauan kun kaupan kasvu on päätavoite. Mikä ansa.


Voi, mistä tämä lähti - tavallisen taiasta. Kun muistaisi.

Syys

Sävyjä.

 Sateita.

Silmukoita.

ihan eri paria, silti ovat pari
kahvi ja konjakki, kattila ja kansi
musta ja valkoinen, ylä- ja alamäki
jne

         


diggailisitko hiukan niitäkin jotka
                                                     eivät ole kuin sinä
                                                       ajattele kuin sinä
                                                             syö kuin sinä
                                                                        kuluta 
                                                                    kuuntele
                                                                             lue
                                                
                                                                    kuin sinä
                                                                            sinä
                                                                            sinä
                                                      sinä sinä sinä sinä

                                  ethän sano "mutta entäs minä?"     

(Kääk, taisin provosoitua töissä, valtavaa valitusta, umpimielistä putkipäistä uutisointien yksinkertaistamista, äh... että ärsyttää että ärsyynnyn...)



Vuorokaudessa on jo paljon pimeää aikaa - siis kynttilä-, villasukka-, iisisti sohvalla filtin alla aikaa. Työpäivän jälkeen on (mukamas) väsyneempi ja kas, olosuhteet loppupäivän loikoiluun on otolliset.

Loikoilua olenkin harrastanut. Lattialla. Kaapin vieressä, avointen ovien äärellä.

Rakastuin vanhaan jalkapuoleen. Vinokin se on. "Voiks tonne mennä sisään? Pääseeks fantasiamaailmaan?" innostui juniori. Samansuuntaisia mietin kun ovenkahvaan tartun. Kaapin uudet asukkaat tarjoavat mahtavia trippejä 70-luvulle.

                                                              
                                              
Tämä levy sopii kaappiin - ja kaikkeen. Yes - Fragile.    we are
                                                                           
                                           Roundabout
                                                           pyörii ja pyörii, enkä kyllästy

Uskon, että on olemassa muitakin jotka unohtuvat kuulemaansa näyttäen vähän typerältä. Lauseet jäävät kesken, tekemiset keskeytyvät, sitä vain unohtuu hymyillen huojumaan keskellä salonkia.

Onhan teitä muitakin, onhan?



Levy on niin kaunis, kuunnella sekä katsella. Ollaan samaa vuosikertaa. 
(nää ei niin tärkeät ihanat pikkuasiat kerron pienellä...)







Ja jalkakin on korjattu. Kirja toimii aina.

 

Syksyllä koiranilmojen aikaan kaipaan koiraa. Ikävöin koirakavereitani aina kun käteni jonkun karvatassun turkin tapaa. Mutta olen päättänyt, että tällä hetkellä koirani ovat kehyksissä. Nuo ihanat kolhot konkkelikoivet.

 Mortimer ja kumppanit.



Ja olen vähän syys(tä että en aina edes tiedä)kiukutellut. Kerroin, että Operating Manualissani lukee tämän kaltaisia ohjeita:


En usko sinua kun olet vihainen
hän sanoi

uskalsi ottaa
syliinsä kiukun ja raivon



Kyllikkihän se nuo lausui 70-luvulla. Juuri oikeat sanat, oikeassa järjestyksessä. 

Ja se toimii. 

Suloisen synkkä sametinpehmeä syys - tervetuloa.

(ja odotan jo joulua...)

Kesäkoti

Syksy toi tullessaan yhden muutoksen josta en ole ollut niin innoissani.

Kesäkoti on taas satunnainen viikonloppukoti.

Olisin halunnut jatkaa aamuja kesäkeittiössä, kokkailla puuhellalla, syödä karviaisia, herukoita suoraan puskasta...

... touhuta takapihalla. 

Raapustella vielä jonkin hyllyn pintaa puhtaaksi...

...maalata.

 Juoda välissä päiväkahvi viltillä istuen.

Kellahtaa selälleen, katsella puiden oksia, niillä vipeltäviä oravia.

Juoda iltateetä yhdessä kukkapedillä.

Vielä viimeiset kesästä - jos olisi kesäkuvakisa, ehdokkaani olisi tässä.

Kesän purkua vol 2.

Kamera on nyt tyhjä, kuvat koneella. Kävin läpi kesän vielä kerran. On ollut hauskaa, hymähtelin. Niin erilaista moniin vuosiin verrattuna. Liekö koskaan ollut kaltaista kesää. Paljon siskoa, paljon kesäkotia. Ja paljon itsekseen oleilua.

Syys on tullut. Ensimmäiset aamut saapikkaissa, sukkahousuissa, jopa kaulahuivissa hiippaillut aamulla töihin. Tuuli heiluttaa hiuksia ja helmoja, pyyhkii kesän pölyt. Vaikka aurinko paistaa päivällä, sandaalien sisällä on villasukat. Villasukat sandaaleissa - viileän alkukesän muokkaama, minulle uusi kesäkenkätyyli. Hauska, käytännöllinen. Paljasvarvaspäivät on auttamatta ohitse.

Ja niinkuin joka vuosi, muutosvaihe on tervetullut. Olen kärsimätön tyyppi, kaipasin jo vaihtelua.



Ja joitain kesän juttuja voi tehdä syksylläkin. Esimerkiksi tämän...

Nostin fillarin junan kyytiin, matkasin noin 15 kilometriä.
































Poljin halki peltojen...

 ... maatilojen.

Kävelin lehmälaitumen (taisivat sittenkin olla tulevia pihvejä, höh) reunalle, juttelin niille. Katselivat kummissaan, huutelivat perään "möööö". Olen ollut nuorena hevostyttö, polkenut vastaavia peltoteitä talleille monet vuodet. Haistellut puitua viljaa, heinää, hiekkateitä. Siitä tuntui olevan ikuisuus.

Poljettuani 23 kilometriä olin perillä. Kesäkodissa.
"Olet jo täällä, kiva. Millä tulit?"
"Fillarilla." Hymy ylsi korvasta toiseen.


Olen niin innoissani löydettyäni pyöräilyn uudestaan. Kävely ollut juttuni, mutta tämä on loistava lisävaihde liikkumiseeni. Samassa ajassa pääsee kauemmas, näkee enemmän. Ilman autoa. Kesän reissut tapahtumiin, tapaamisiin tein pääsääntöisesti junalla. Ehkä ensi kesänä myös fillarilla... täytyy hankkia oma matkapyörä. Tämän reissun tein juniorin fillarilla, itseni ikäinen joponi on päässyt vain alle kymmenen kilometrin reissuille.

Perheeseen tuli kyllä jo yksi uusi fillari. Tarvitsen kuitenkin ehkä yhden modernin pitkien matkojen version.