keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Marras, mainio marras

Pimeys. Aamulla on seurana ja jo alkuillasta kietoo kainaloonsa. Kun ikkunasta katsoo ulos, näkee vain heijastuksen itsestään. Tämä on synkkyydestä huolimatta mukavaa aikaa. Voi piilotella, olla halutessaan liki näkymätön. Tutun turvallista aikaa ennen joulua. Luppoilua. Töistä kaahaan (miten kävellen nyt voi kaahata) kotiin, jossa pikainen ruokahuolto, pikainen päiväraportti juniorilta, villasukat jalkaan (jos ei jo ollut valmiina) ja vaakatasoon. Lukemaan. Kiiruhdan tarinaan, jonnekin, minne vain. Puhelin soi, ärsyynnyn häiriöstä. Kiukuttelen, en halua höpistä joutavia.

Marras on mökissäni harras. Sitä ei sopisi häiritä. Aamujunassa mulkoilen 'mökääjiä' tuimasti. No hitto, tarviiko aamuhämärän syleilyssä huutaa luuriin uudesta neljän metrin sohvasta "jota sun on Pipa ihan pakko tulla kattoo", sävyihin sopivista koristetyynyistä, siipasta joka ymmärtää lähteä työmatkalle viikoksi, iiiiihanista uutukaisista viinilaseista "joista sun on Pipa iiiiiihan pakko tulla ottaa muutama lasillinen"... (ja sitä kesti ja kesti, koko hiivatin turhan Espoon halki matkatessamme, vastakkain, kengänkärkemme toisiinsa osuen...  sinä ikäiseni nainen möykkäsit kuin pahin teinisuttura...).

Olen siis myös ärtyisä. Vetäytyvä. Valikoiva. Jutut joihin omat ihtohimoni kohdistuvat herättävät minut tästä hartaasta marrashorroksesta. Silloin olen samanlainen poriseva papupata, punaposkin puhua pulputan.

Yht'äkkiä saan puustin - jynssään tuon vanhan höögforssin noesta ja rasvasta. On marraskuun toinen sunnuntai, isänpäivä. Sopiva päivä isäni entisen työpaikan tuotoksen pesuun.

Millaistakohan tehtaalla oli 70-luvulla?



Marraskuun toisena sunnuntaina katselen kuvia vanhemmistani. Tämä kuva on vuodelta -67. Miten onnellisilta he näyttävät.

isäkseni tulit
kun rakastuit kuvan kaunottareen
äitiini
velmu olit
äidin suuri rakkaus
pipoa ja teekuppia teille ikävöiden nostan 
































Yhdessä yhä.




Kesällä teille Porissa juttelin - tai ettehän te siellä ole, kivelle on kuitenkin kiva kertoa kuulumisia, on jotain mihin koskea. Vähän kun pitelen kädessä isän piippua tai painaudun äidin juhlamekkoa vasten. 

Mielessäni pysytte tuona kihlajaiskuvan onnellisena parina. Ennenkaikkea parina. Rakastuneina.


rakkaus, mitä se on
jotain jota en oikein osaa käsitellä, kaitsea
villinä tulee, valtaa minusta osan, yrittää kaapata kokonaan

ja onnistuu 
ääni(mies)            
              joka tekee minut onnelliseksi

etäinen ja silti siinä


Marrasmietteitä. Rakkaus ja kuolema tuntuu kulkevan niissä käsi kädessä. Ilman dramatiikkaa tai liiallista pelkoa. Kummallisen luonnollisesti, osana surupolkuja. Voimakkaita fiiliksiä molemmista, alkuja, loppuja, uutta ja vanhaa limittäin - sellaista koripunosta olemme.




Niin, ja rakkautta
Jota vaalia
Sitä säilyttää 
Piilopaikassa

Sä et tule mun luo, mut mä odotan sua

--

Sä et odota mua, mut mä tulen sun luo
Sä et odota mua, mut mä tulen sun luo
                                                      (I.Alanko)




Ja kierrätyskeskus - mitä ihmettä... katsokaa nyt noita kansipapereita... <3 <3.

Säilyneiden aarteiden ihanuus.