maanantai 29. kesäkuuta 2015

Varttuneita viehätyksiä ja wunderbar vanhuksia

Silkkaa samettia Kööpenhaminan illassa. Varttuneita.


  Eleetön, rauhallinen.


 Mies tuntui olevan täysin piittaamaton ympäröivästä yleisöstä. Kunhan lasketteli kauniita ääniä. Eri instrumentein. Seisoin ja tuijotin. Suu (ja korvat) auki. Mitä vähemmän esiintyjä julkituo yleisön hyväksynnän janoa, sen kiehtovammalta hän tuntuu. 

Varttuessa, vanhetessa viisastuu... (ko?). Juu.


Pidän näistä vanhoista ukoista.
Etenkin kun vanha ukko yhä laulaa kuin lintu.

 



Pidän myös hiljaisista vanhuksista, niistä liki äänettömistä.

Vakaa, vankka. Toiminut aikanaan sairaalana.

 pimenevä ilta, hevosten kavioiden kopse kivipihalla, lyhdyissä lempeä valo, 
noista ovista sisälle turvaan... 
silloin sata vuotta sitten




Sisällä myynnissä vanhoja kirjoja ja vinyylilevyjä. Kauppapaikkana mieletön, sisällä sellainen kirjastomainen hiljaisuus. Ihmiset kulkivat hiljaksiin pöytien välissä, kuului vain rapinaa, selailun ääniä. Kukaan ei pölpöttänyt puhelimessa. Olisi viihtynyt pidempäänkin.



Ilse ja Kertrud. Tai siksi heidät nimesin. Zürichin rautatieasemalla. Siskoksia mielestäni. Olivat siskosmaisesti lähekkäin. Yhtä ja erikseen. Taas istuin ja tuijotin. Mummoja, joista tulvi käsittämätöntä hellyyttä. Vaivihkaa kaivoin kameran esiin, en tohtinut kuitenkaan kuvata kun kävelivät asiansa selvitettyään ohitseni. Hymyilevät kasvot tallensin pääluuni alla olevaan memoryboxiin.



Vanhat, olivatpa sitten elollisia tai elottomia, ovat viehättäviä, eikös? Ethän voi olla ajattelematta minkälaisen matkan Ilse ja Kertrud ovat kulkeneet tai mitä on suuren tiilivanhuksen seinien sisällä koettu, eletty.


Kertrud varmasti odotteli Albertia tämän pikkupadon luona. Vuoriston juurella, Sveitsin maaseudulla Hinwillin kylässä.


Katseli laillani veden kulkua rautaristikon taa viereisen maatilan tarpeisiin. 
 
  
Antoi tuulen hulmutella helmoja. Odotteli kättä, johon tarttua.



Menneitä kuvia mieli vilistäen tartuin taas käteen ja jatkoin matkaa.





Vanha kuin taivas.

Lintuna lentelin. Nautiskelin.


keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Kesä keikkuen tulevi

Kesä odottelee jossain. Kulman takana, mäen alla. Kurvaa välillä näkyviin, pujahtaa piiloon.

Kalareissulta palannut juniori jo selvä kesälomalainen - ei muista asiaa nimeltä aamuherätys. Huolettomasti hiippaa tokkuraisena keittiöön, kulauttaa vesilaillisen ja palaa unimaailmaan. "Ai sä meetki töihin, niin niin nyt olikin keskiviikko. No hyvää työpäivää." Nielaisen suuhun pyrkivän hyvän koulupäivän toivotuksen. Kuuluu jo tuhinaa.

Nyt on jo kesäkuun kymmenes. Ja olen unohtanut alkaneen kesän.

Pysäkki-ihmisenä olen yhä siellä suvivirsiviikossa, kohta on kesä kun koulut loppuu, onnea valmistuville jne. päivissä. Mitä sitten olen tehnyt kun en ole kesää laskenut tajuntaani?

Töitä.

Suunnitelmia kesää varten. onkohan ne valmiita kuukauden päästä? kahden?

Harjoitellut kesäkinkereihin lainalapsen ja yhden omistani kanssa. Festarituoksuja ja rytmejä, bajamajat. Hetkittäin auringonlämpö selässä, joukko hyväntuulista hytkyvää ryhmää yrteillä ja ilman.



Silitellyt kirppiksille kiertoon meneviä helmoja.



Katsellut kuvia viime kesältä.

ai juu, tomaatit piti istuttaa... riisisäkit taisin laittaa valmiiksi tuohon laatikkoon jo maaliskuussa...



olipa kuuma tuo kirpputoripäivä... nenä ja olkapäät punottaen iltasaunaan



Ja niin edelleen. Kuvia leppoisuudesta, lämmöstä.


Viime viikonloppuna vietimme siskospäivää. Pyöräilimme samaiselle pikkukylän kirppikselle. Helmat hulmuten, sukkahousut jalassa.



Muutama kiva löytö, paljon naurua. Sellaista saumatonta duoilua.
"Ootte mainioita, tekisin teistä siskos- jutun", sanoi eräs myyjä.

Juu, juttu on olemassa.

Jatkoimme piknikille Kirkkopuistoon (ei taida sillä pikku nurmialueella kirkon parkkipaikan vieressä olla virallista puistostatusta - tai no, nyt on). Avocadoa, juustoleipiä, pähkinöitä. Viileyttä torjuimme kirppislöydöillä: mekolla, villapaidalla. Siskon villasilkkihuivilla (upea). Punaviinillä. Naurulla, yhdessäololla. Niin paljon aina puhuttavaa.

Kirkkoon matkaava Jimmy Pagen näköinen vanha setä otti meistä kuvia.

Mikä päivä. Pienestä kiinni. Ei haitannut tihkusade. Villa, viini ja sisko lämmittivät.



 things are goin´

 round
               and 
                         round    








Mutta ei tuokaan päivä kesää tajuntaani tehnyt, ainakaan pysyvästi. Jatkan suunnittelua. Kesä tulee kohta. enkä tarkoita hellettä, vaan sitä tunnetta kesästä.... vapauden, herätyskellottomuuden... voi kellua...


Loma. Se on loma jota odotan. Siitä alkaa kesä.

kuukausi vielä, huoh





maanantai 1. kesäkuuta 2015

Matkaan (mars!)

Yhä pysäkillä. Tai oikeastaan monikossa, pysäkeillä. Olen jo vauhdissa. Matkaan junalla, raitiovaunulla, bussilla. Seison pysäkillä, asemalla ja odotan. Astun kulkuneuvoon, istun alas. Katselen ikkunasta ulos. Katselen ihmisiä. Suljen silmät ja suunnittelen.

Matkaa maailmalle. Tai vaikka Savoon. Tai pikkuruiseen saareen, jossa ei ole muita. Vain lilliputtimökki sinapinkeltaisine sohvineen.  Minä ja koko maailma ympärilläni.

Miksi tuntisin itseni yksinäiseksi? Onhan planeettamme linnunradalla.
                                            (Henri David Thoreau)











Mielikuvat. Niissä on hyvä.

Kesälaitumet, Cyndi, hamekangas.




Kotioven viereen joku on istuttanut hamekankaan värisiä kukkia. Pelargonian ja jonkinmoisen huitulan, sellaisen tähkäkukan.








o
n

k
a
u
n
i
s

t
o
t
i
s
e
s
t
i




Pysäkkien välillä nuoret nauravat. Kesälaitumia odottavat.

Koulunsa lopettaneita, jatkavat uutta tuntematonta kohti. Yksi määrätietoisesti, reitti selvillä. Toinen tuumailee, miettii mihin kääntyä risteyksessä. Noita tunteita on yhä, vähän väliä mietin suuntaa, iän ja kokemuksen turvin risteykset ihania mahdollisuuksia.

Pojat lukivat ammattiin valmistuneelle serkulleen Pikku prinssiä. Sen kohdan jossa katsellaa ruusuja.

Runokirja on lahjana se kukka joka ei kuihdu, näivety, matkaa maatuviin roskakasoihin. Tällä kertaa tyttölapsi sai Sinervoa.

Parempi sinun on ilman karttaa
mennä elämään sisälle
kuin kartta kourassa jäädä ulkopuolelle

Kuuntele sisäisiä lyöntejä,
kieltä jota kaikki ymmärtävät, kaikki
on sinussa, kourallinen
hekottavia kyyneliä
  
(Helena Sinervo)






Alakoulun päättänyt juniori laittoi hymypatsaansa talossa jo olleen viereen.
"Toi sun on aika rupunen."
Onhan se hiukan kolhuja saanut ja arpinen, elänyt. Pohjaan raapustettu 30.5.1984. Kaunis ja kestävä. Ja yhä hymyilee.

Matkaan - jonnekin. Mielessä tai todellisuudessa. Ei sen väliä. Kunhan matkaan.