Miten maa taas makaakaan, tuntui murisevan.
Juniori kuului irroittelevan huoneessaan sähköjohtoja pistokkeista. "Laitetaan kynttilät päälle, katson tabletilta sääennusteen". Voi mikä käytännöllisyys ja nykyaikaisuus samassa nipussa. "Kymmeneltä viimeistään se on ohi". Majakkasaarelta ostetuilla tikuilla sytyttää kaksi kynttilää, asettuu mukavaan asentoon lukemaan keskeneräistä divarilöytöään Hobittia. Ihan kiva myrskysetti meillä, eikö vain?
Pujahdan takaisin sänkyyn, katselen kirja kädessä kynttilänliekin leikkiä ja ajattelen miltä myrsky tuntuisi merellä.
Ulkoluodolla. Siellä missä joku oli käynyt ja siitä luettuani oli päivänpaisteen kirkasta mihin poikien kanssa retkeilisimme.
On karua ja kuitenkin niin pirun kaunista.
Kun ikkunoista kurkistelin näkymä oli suunnasta riippumatta suunnilleen sama. Merta, paljon merta ja taivasta. Huomasin katselevani ja aistivani paikkaa vaihtelevasti joko silloin joskus 40-luvulla- tai nykyaikaisin silmin. Vanhoissa rakennuksissa, tai no, melkein kaikessa vanhassa tarina tuntuu kulkevan mukana. Eletyt energiat ovat rakenteissa, seinäpapereissa, kivissä, kattiloissa.
Siitä johtunee, että tunnelma omalla yläkannellani vaihteli kovasti luodolla. Kun keskityin jälkeläisiini, faktoihin, aikatauluun, "tarviiko Aku sun käydä vessassa" -juttuihin - olin kivalla kesäretkellä kauniissa paikassa.
Näkymä ikkunasta. Välkehtivä meri ja kirkas taivas.
Mutta mieli on merkillinen. Hakee ulottuvuuksia, ulos faktasta niihin miltä majakanvartijasta tuntui kun... mietteisiin. Silloin näkymä ikkunasta on toisenlainen. Hiukan melankolinen. Huone pimeni, auringonpaisteesta huolimatta taivas tuntui tummuvan.
Yksinäisyys, eristyneisyys. Onkohan luodon asukkaista tuntunut etteivät he haluaisikaan asua maissa?
Majakanvartijan työhuone. Katselin huonetta talvi silmin. Jäätävä viima, kohmeiset sormet. Hiljaisuus, pimeys.
Huone tuntui niiiiiiin yksinäiseltä.
Mutta ehkä luodolla asustavat olivat yksin viihtyviä. Tai tulivat sellaisiksi.
Olin ajatuksissani, hyräilin.
Nykyaika havahdutti, kuului huutoa "Help! Heeeeelp!!"
Kaksi hahmoa vedessä vyötäisiä myöten. Pelästyneinä, aaltojen heiluteltavina. Liukas leväinen rantakallio jalkojen alla. Rauhoitellaan, noukitaan tytöt ylös. Siinä kalliolla sitten istun sylissäni tärisevä litimärkä kirppukokoinen japanilainen tyttölapsi. "We are soooo stupid. I'm sorry, so so sorry..." tyttö toistelee.
Niin samanlaisia me kaikki loppujen lopuksi olemme, maanosasta, ulkomuodosta riippumatta. Uteliaita, intohimoisia - ja joskus hiukan typeriäkin.
Laitoin housuni kuivumaan halkopinon päälle, kaivoin repusta villapaidan ja kääriydyin laivatytön tuomaan vilttiin. Mukava asu oikeastaan tuo villapaita ja vilttihame yhdistelmä. Kallio oli lämmin ja varpaani viihtyvät paljaina.
wool - love it
Villasukat jalkaan kotimatkalle - muovilattia ei lämmitä.
ihanat tytöt rannalla :)
Esplanadia kävellessämme hihittelin kuinka junteilta mahdoimme näyttää terasseilla istuvien mielestä. Takkutukkainen äiti, eikä pojatkaan purjehdusseuran hellyhanseneilta näyttäneet.
Outsiderit, tyytyväiset sellaiset nautiskelivat tötteröt. Jäätelö maistui hyvältä.
