maanantai 28. marraskuuta 2016

Villaa, viihdettä ja vetelehdintää

Luonto vaihtoi taas asuaan, on ailahteleva, epävarma - kuten meno muutenkin. Meillä ja maailmalla tuulee, enkä enää tiedä mistä suunnasta. Radiota tai päivän lehteä ei oikeastaan huvita avata, niin harvoin siellä hyvää kerrotaan. Tosin eilen päivällä koin lapsenomaista iloa kun Tuomas Holopainen kertoi Minna Pyykön radio-ohjelmassa yhteydenotostaan englantilaiseen professoriin, biologi ja kirjailija Richard Dawkinsiin. Oli lähettänyt käsin kirjoitetun kirjeen.

Typerää pään puskaan työntämistä saattaa joku tuumata, mutta olen pysytellyt muutaman vapaapäivän kodin turvassa, uutispimennossa. Vetelehtinyt aikaa sitten painetuissa kirjoissa, fiktioissa, kauniissa kuvissa, saduissa. Lukenut muumilaaksolaisten marraskuusta, hiukan lisää Steinbeckiä, nuoren pojan kasvusta 80-luvun Pietarsaaressa. Hihittelin divaristin harmillisia tarinoita, palasin Muumilaakson talveen. Tonttukirjoihin. Tolkienin joulukirjeitä, venäläisen posliinin kokoelmia kansallismuseossa. Välillä kurkkaan mitä 'Kauris' kirja kertoo horoskooppimerkistäni. Käytännöllinen, varovainen joskus myös itsekäs, ahdasmielinen. Kuumerkkini Oinas: intohimoinen, yrittälähenkeä, päänsärkyä, hätäinen, tapaturma-altis, haluaa välistä olla yksin, pitää lukemisesta, musiikin kuuntelusta... jaa-a, ei ihan pieleen...




Muutama päivä yksin kotona oli mahtavaa. Söin miten sattui (perunapurjokeittoa kolme päivää :), heräsin lauantaiaamuna seitsemältä, luin tunnin Jeppistä ja vaivuin takaisin uneen. Aamupäivällä vasta nousin, valmistin aamupalaa jota nautin pitkään ja hartaasti.

Neuloin ja kuuntelin levyjä, pidin yhden hengen levyraatia. 'Busy Corner' nauratti, kansitaide ihastutti.  En tiennyt mitä mieltä levystä oikein olin joten kuuntelin sen uudelleen.







Turvallisuus, että tietää mitä tapahtuu.

Köllöttely, lojuilu pikkupuuhastelun ohella on ennen kaikkea turvallista. Onhan siinä pientä suojautumista ulkopuolisilta ärsykkeiltä, niiltä todellisilta. Politiikalta, pyrkimyksiltä, tavoitteilta, siltä sekavalta todellisuudelta jota en nykyisin useinkaan ymmärrä. Kirjojen, musiikin, kuvien - taiteen - tuomat tunteet, naurut ja itkut tuntuvat tänään hyviltä. Voin hallita niitä, valitsen mitä luen, katselen ja kuuntelen. Vaihdan tarvittaessa.  Esimerkiksi Kierkegaardin herkkään persoonaan sukeltaminen viehätti ja samalla ärsytti. Olisin saattanut potkaista sietämätöntä tyyppiä ahteriin, hiivatin itsekkäät ahdistuneet artistitaiteilijat. Kierkegaardin elämästä kertovasta teoksesta siirtyminen kuvan 'helppoon' pinoon on sitä säätelyä. Tai jokin musiikki menee liiaksi ihon alle, eikä sillä hetkellä ole voimia siihen, vaihtaa johonkin iisiin. Todellisuuden arjen säätely, miten se onnistuu, voiko kanavaa vaihtaa?













                                                                                    

Niin, kotivapailla myös neulotaan. Tehokasta terapiaa kun tulee konkreettista tulostakin. Lämmennyt talvisää sai kokeilemaan uutta. valmistumassa ensimmäiset villasormikkaat. Pieni tahaton kannanotto tässäkin, keskisormesta tuli hiukan kiero, päivystää osoitusvalmiudessa. En halua sitä tässä kuitenkaan kuvin esitellä.




Tähän vuoden aikaan teen samoja asioita joka vuosi. Suht' samalla tavalla. Suunnittelen joulujuttuja, vaikka ne tekeekin aina samoin kuvioin.  Juniorin suusta: "Suunnittelu ja ennen joulua- aika on parasta, menee se aattokin mut tää on niiiiin... (hymisee, hyrisee)". On mukavaa, että kahden hengen taloudessamme puhumme samaa joulukieltä, kukaan ei ihmettele loputonta jouluhöpinää ja fiilistelyä, piparien tuoksua. Jotenkin onnistumme tekemaan sen innostuksestamme huolimatta ilman kiirettä, pakkoa, hössötystä.

Onneksi äänimies tuli eilen ja auttoi cd-soittimen puhdistuksessa. Soitin ollut taas pitkään toimimaton. Välillä olen saanut sen omin nokkineni putsattua ja toimimaan, mutta nyt oli tuloksena toistuvasti 'no disc'. Tuli hätä kun mietimme joulumusiikkia. Hittolainen, taloudessamme ei ole ainuttakaan perinteistä jouluvinyyliä, kaikki joululevymme on cd:inä. Haluamme kuunnella joululaulut niiltä samoilta levyiltä, samassa järjestyksessä. Aika jumittuneita, eikö?


Marraskuun viimeisenä viikkona laitan aina myös pienen paketin kummitytölle. Tänä vuonna pakettiin sujahti 'Näkymätön lapsi'. Toven käsittämätön tarinasarja muumilaakson jengistä, jonka hahmot purkkien, kuppien ja lautasten pinnoilla jo kyllästyttävät, tarinat ei. Olen niihin yhtä ihastunut kuin kahdeksanvuotiaana, eri lailla tietenkin.






Onpa hauska havaita, että sinä näyt tänään enemmän. Mitä enemmän näemme, sitä iloisemmiksi tulemme...


Eteisen seinän mekko muistuttaa Ninnistä. Siksi se on tainnut siihen jäädäkin.





Laitoin tytölle myös virtuaalisen tervehdyksen, kuvan kuvasta. Parivuotiaasta joulun odottajasta 21 vuotta sitten.



Kotiturvapäivät ovat ihania. Kalenterissa päivien kohdalla tyhjää. Toimettomia tai sopivan inspiraation osuessa valtavan toimeliaita. Ei sitä vielä herätessä tiedä.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Talvitarina ja hyvien ihmisten juhlia

En muista syksyä joka olisi näin pikaisesti vaihtanut talviasuun. Me taidamme tulla hiukan viiveellä perässä kun harmaa ja sateinen välikausi jäikin pois.  Juniori unohtaa vielä lapaset ja pipon hyllyyn, pitkistä alusasuista saa muistuttaa. Neljätoistavuotias kohottaa kulmaansa "onko pitkät kalsarit, kunnon nilkkasukat?" kysymykselle kun ilmoittaa lähtevänsä ulos. "Kyllä, sukat ulottuvat yli kehräsluun. Moi." Vastauksen sävy, sanavalinta ja äänenpainotus kuulostaa hymyilyttävän tutulta. Perheen esikoinen jo vuosia sitten totesi "aha, äitiä paleltaa" kun muita villasukista muistuttelin.





























On lunta, on pakkasta. Paljon pimeää. Ja pidän niistä kaikista. Liukkaus ehkä ainut mikä ei valtavasti viehätä, muutama pyllähdys ollut aamupimeydessä junalle kiiruhtaessa, ilman vaurioita onneksi. Liukastelustakin selviää kun antaa matkalle aikaa. Se talviaika tarkoittaa matkan aloittamista aiemmin, eikö?

Hämmästyneenä katson ja kuuntelen ihmisiä kaupungilla, pysäkeillä. Aika monta tyyppiä tutisee ja kiroilee, manaa ja mököttää olkapäät korviin vetäytyneenä ilman hattua, käsineitä, huivia. Lyhyessä takissa (kääk, ne pilottirotsit on taas kadulla), tiukoissa pöksyissä, pikkukengissä ja nilkat paljaana (!). Yksinkertaisesti - miksi he eivät pukeudu talviasuun? Ymmärrän etteivät kaikki ole talventuulettelijoita, pakkasen pistoksiin pöllähtäneitä mutta eikö kesäihminenkin sietäisi talven yli paremmin lämpimin varustein... vai onko kyseessä maksimoi kurjuus- laji.

On katukuvassa kaltaisianikin, he jotka ovat vuorautuneet villaan, pitkiin saappaisiin, niitäkin pidempiin villasukkiin sekä pitkiin helmoihin niin että nenänpää ja punaiset posket vain näkyvät. Heidän kohdalla tekee mieli hieman nostaa pipon kulmaa, tervehtiäkseen. Paljasnilkkaisia varten taidan alkaa kantaa mukana villasukka- tai säärystinpussia...

Juniorin kanssa katselimme kaupassa talvitakkeja ja ilokseni hän päätyi maiharimalliseen paksuun, lämpimään tummansiniseen takkiin, jossa on valtava tuiskulta suojaava huppu. Jos malli on nyt muodikas niin täten lähetän kiitoksen pienen muotiteollisuudelle. Joskus osuu. Itselläni vielä kaapissa yli kympin pakkasia odottelee vanha pohjepituinen kelsiturkki. Hieman levottomana kuuntelen lauhtuvan sään ennustetta.



Talvipäivän lista:


helmat, nilkkoihin asti








paksu täkki ja sen muutama villainen vilttiystävä








lumi, meistä siihen jäävä jälki





 Talvipäivän tarinan (alkaen 1:59:47) lukee kuvan tyylikkäässä herraseurassa oleva oikean laidan nuorimies, keskimmäiseni Aku. Kuva on Pyhäinpäivän illalta 'kaupunkinsiskon' perheen luona, yksistä tunnelmallisimmista juhlista joissa olen kuunaan ollut. Visuaalisesti viehättävässä kodissa joka sulkee jo ovelta syliinsä, kauniilla ajatuksilla varustettujen ihmisten kanssa on tavattoman hyvä olla. Tule kuin tulet, sellaisena kuin olet. Voi jutella vaikka varsinaista yhteistä kieltä ei olisikaan. Jutella silti. Yhteinen kieli on jotain muuta kuin ääneen sanotut sanat.




Olen onnekas kokiessani näitä hyvien ihmisten juhlia. Menneen viikonlopun hiihtelimme miehen kanssa käsikkäin tapahtumasta toiseen. Kuuntelimme paljon musiikkia, levyjä & liveä. Söimme kaksin puuhellalla tehtyä ruokaa hämärässä keittiössä. Nukuimme paljon.


Kävelimme pimeässä talvi-illassa vanhaa radan pohjaa ystävien luo. Tuliaisiksi veimme Steinbeck-diggarille iltaan nimeltään sopivan kirjan. 

(Miten miellyttävää on antaa lahjaksi kirja ihmiselle joka rakastaa niitä, kauniita kansia ja kuluneita sivuja, katsahtaa hämillään kun mainitaan e-kirjat...)
 

Puhuimme musiikista, kirjoista. Puhuimme miltä tuntuu vanheta, kun liitokset jo ajoittain natisevat. "Temppeli rapistuu", totesi juuri 52 täyttänyt ystävä. Himolukija, entinen kirjakaupan myyjä, yhä punkasenteensa säilyttänyt ihana punatukka.






Maisterit on hauska opettajapariskunta, kierrätyskeskukset ja kirpputorit ovat heidän suosikkitavaratalojaan, pitävät siis kaikesta vanhasta kamasta. Ihastelin heidän viimeisimpiä tulokkaitaan, suurta sini-punasävyistä villamattoa ja kahta jukeboxia. Kyllä, kahta.

Ja harvemmin on illan isäntä huudahtanut paikalle saapuessani: "hei, vihreä mekko!". No juhlien isäntä on mies, joka harmittelee ettei ole löytänyt hyväkuntoisia retukoita itselleen. Itsekseen viihtyvä lintubongari. Sellainen hieman outo tyyppi. Ihana.

Harmikseni en tajunnut pyytää ketään ottamaan kuvaa, asu olisi ollut tässä kohtaa esittelyn arvoinen. Nilkkapituinen 70's mekko suurin vihreä-valko-musta kuvioin, hiukset auki keskijakauksella, muutama valikoitu suuri koru.






Ilta vaihtui yöksi ja yökin kurotteli kohti aamua kun kotiuduttuamme. Korot vaihtui villasukkiin ja  istuimme vielä hetken samassa nojatuolissa Steely Dania kuunnellen. Muistelin edellisiltaista kuulemaani pöytäkeskustelua keikan tauolla.

musiikki on mahtava asia
nyökyttelyä
sillä on parannettu ihmisiä
nyökyttelyä 


Hyvien ihmisten juhlassa on paljon ääniä: puhetta, musiikkia, naurua. Mutta silti niissä on hiljaista. Se on kumma tunne, liekö vain minun päässäni mutta näiden 'kaupunki- ja maalaisheimojeni' keskellä elän turvassa. Selkein ajatuksin, mutta silti tunnen olevani pumpulissa. Pahoja, käsittämättömiä tapahtumia on nykyään ympärillä niin paljon ettei enää aina jaksaisi suodattaa. Nämä ihmiset, hyvät ihmiset pitävät toivossa, uskossa, kasassa. Hyviä sydämiä, hyviä tahtoja on olemassa.

Love rules.






lauantai 5. marraskuuta 2016

Liuku talveen

Menneen viikon liki jokaiselle päivälle on riittänyt sovittuja asioita, tapaamisia, tapahtumia. Viihteellisiä (sushia ja elokuvateatteri) ja niitä tavallisia arkisia (hammaslääkäri, opettajan tapaaminen, juniorin harrastuksia, asuntoasioita, työasioita..). On ollut iloa ja naurua, vakavuutta ja huoliakin. Nämä täyden lukujärjestyksen viikot kulkee säästöliekillä, hieman konemaisesti vain toimittaa asioita.

Ja sitten viikko onkin jo mennyt. Alkaa uusi viikko.

Vauhtirallia pyrkii säätämään hitaammaksi hiihtelyksi vähentämällä kalenteritapahtumia. Mutta houkutuksia on nyt paljon. Tarjolla olevaa muutaman euron kulttuuria silmille ja korville on vaikea vastustaa. Lattialla neuloen viihtyvä rutiseva ja pullistuva ruoto yrittää komentaa liikkeelle.

Talvilaiskuus?

Vähäisen vapaan valveillaoloajan on mielellään kuvan kaltaisessa tilassa.Yrittää tyhjentää arkistoa, olla yläkerta autiona. Kuunnella musiikkia.



Olen nauttinut sataneesta lumesta, tuulesta ja tuiskusta joka sen toi. Toivon lunta lisää,  paljon. Niin että pellot peittyy ja näen eläkeläisten suihkivan ladut aluilleen.

Mutta vielä vapaan hetken uppoan myös kirjoihin. Viime aikoina olen pyörinyt eri aikakausilla 1500-luvun hoveista parinsadan vuoden takaiseen Kööpenhaminaan, mielen maailmoista moderniin Englantiin, nykyaikaan. Nautittavia opuksia näistä kaikki. Osaa olen lukenut vuorotellen, lähinnä Oliveria, Kierkegaardia ja Walseria.

Moyesin poppiskirja tuli luettavaksi  kirpputorireissulta kahden euron hintaan, Anna eurolla. 'Kerro minulle jotain hyvää' jäi mietityttämään kun serkkuni kertoi miten tarina vaikutti hänen 12-vuotiaaseen tyttäreeseen jonka isä menehtyi äkillisesti kaksi vuotta sitten. Tyttö, joka ei ole halunnut tapahtuneesta puhua, oli nyt sanonut: "Äiti, haluaisin lukea ne isän kirjeet." Kuvailisin kirjaa disneymäisen liikuttavaksi. Hauska hahmo kylläkin tuo ampiaissukkahousuissaan viihtyvä nuori nainen.








Hereillä hajamielisesti. Hymyilyttää lukemani.

Eikö ole järjetöntä olla tuolla tavoin aina valpas, aina tietoinen, ei koskaan mieleltään hämärä ja unelmoiva!    
('Toisto' - Kierkegaard 1843)

Miten olisi viikon talvilukuloma, sellainen virallinen... 

 



Kenties Pyhäinpäivä, lumi ja pakkanen, ihana saapunut talvi saa taas kerran laittamaan levylautaselle Joni Mitchellin Hejiran. Lämmin ajatus ja tervehdys kaikille menneille - äidille, taitoluistelun vannoutuneelle ihailijalle. Kauniisiin kaariin, pitkiin liukuihin, jään ja terän kohtaamisen ääneen sai minutkin ihastumaan.

Tervetuloa talvi!



sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Messuilla

Tein eilen retken Helsingin kirjamessuille. Olin pyörinyt muutaman viikon 'mennäkkö vai eikö mennä' -maastossa, kuten useana syksynä aiemminkin. Divaristi ratkaisi asian puolestani.  
"Tuutko messuille?" "Nooo, en vielä oikein..." "Tossa, tervetuloa!" ja ojentaa lipun. "Kiitos."


 

Ensimmäinen messupäivä osui kalenterissa samaan ruutuun työnantajani järjestämän koulutuspäivän kanssa. No sehän on hyvä, siinä hoodeilla jo, samalla reissulla mennään, ajattelin. Toisin kävi, päivä Kalastajatorpalla reilun sadan kollegan, luennoiden (Klaus Härö yllätti ja miellytti puhujana), korulauseiden, 'markkina'puheiden ja yltäkylläisen ruokatarjoilun uuvuttamana kiiruhdin päänsärkyisenä suoraan kotiin.

Toinen messupäivä - edellinen päivä laiskottaa vapaapäiväläisen, haluaa pysytellä hiljaisuudessa.

Kolmantena messupäivänä mies mustissaan lähtee aamulla samaan messurakennukseen äänitöihinsä. Hyppään kyytiin ja olen paikalla ovien juuri avautuessa. Lauantaiaamu, ei vielä ihan mahdoton ryysis. Vaeltelen rauhassa, katselen, selailen kirjoja, kuuntelen tovin kahden naiskirjailijan haastattelua Itämeren ympäristöstä ja naisen asemasta 1000-luvun tienoilla. Lienen tylsällä tuulella kun en tunnu löytävän lavaohjelmistosta haastattelua joka olisi sellainen must-juttu. Sinnikkäästi yritän tutkia uusien kirjojen tarjontaa mutta ei mene kauaa kun jo haahuilen divariosastoilla. Tuntuu kotoisalta. Ostan kangaskassin ja juniorille lukemista. Kerron lipun lahjoittaneelle divaristille pitäneeni hänen edellispäivän radiohaastattelusta. 

En ylläty kun huomaan ettei hallitila ja messujen äänimaailma on minulle mieluinen ympäristö ja puolentoistatunnin messuilun jälkeen jo katselen uloskäynnin suuntaan. Kuulen Baba Lybeckin kysyvän "...niin Jari, sinähän olit nuorena lahjakas uimarikin...", en jää odottamaan kansansuosikki Sillanpään vastausta vaan kiiruhdan eteenpäin. Katri Vala -lavalla Petri Pietiläinen kertoo kirjastaan Kissojen maailmanhistoria - villikissoista kissavideoihin. Koiraihminenkin jää kuuntelemaan, haastattelija J.Nikulan puhesoundi kuitenkin sävyttää jutustelua sen verran että jatkan taas eteenpäin.... eilen olisi lavalla ollut M.A. Numminen, Tommi Liimatta, Helena Sinervo, Jaakko Heinimäki... mitäs laiskottelit... kuiskii 'Kateus & Pessimismi' yhtiön edustaja korvaani... lajityypillisiä ajatuksia... aidan takana on varmasti paremmin jne

"... hei kato tätä!..."
"...tuon käännös on..."
"...tämän ostan Joonalle joululahjaksi..."
"... nimmarin saisi iltapäivällä..." 
Ihmismäärä tuntuu kasvavan, desibelit kohoavan, portaissa vastaan vyöryy innokasta messuporukkaa. Ulko-ovella ei ole tungosta klo 12, astun ulos ja nautin raikkaasta syystuulesta. Samaan aikaan, samaan suuntaan ovesta kulkeva mies asettaa hatun pääänsä, kohentaa kaulaliinaa ja toteaa: "Onhan käyty." En siis ole tuntemuksineni yksin. 

Kirjamessut ei saanut minua pauloihinsa, mutten täysin tuomitsekaan, saatan mennä toistekin. Tarkempi etukäteissuunnitelma ja sen noudattaminen auttanee fiiliksen kohottamisessa. Enhän mene PoriJazziinkaan vain tapahtuman vuoksi, vaan aina tiettynä päivänä jolloin on eniten minua kiinnostavia esiintyjiä. Jos niitä ei ole, jätän menemättä. 

Huristan ratikalla keskustaa kohti, päätän puolivälissä pysähtyä kivijalkakauppaan kahville. Kauniita vaatevanhuksia ja sopivasti ihmisiä. Tankattuna marjapiirakalla, ilolla ja hyvillä ajatuksilla kävelen tuulessa keskustaan.


Kotona puran kassista vähäiset ostokseni. Kahden euron pöydältä ostin kaksi lahjaksi menevää kirjaa, Dumari miehelle, Tigers Story töttöröpäämusiikin ystävälleni.



Nuo kahden euron myyntipöydät ovat tietysti kevytlompakkoisen kavereita mutta herätti ne muitakin tunteita.  

Jääkö tuosta kenellekään mitään leivän päälle... eikä!.. eihän Oliver Sacks voi kuulua tuohon alejengiin...   


Spontaani ajatus oli ostaa koko pino Oliveria, sellainen 'pelastan teidät' -operaatio. Kirja oli kuitenkin jo hyllyssäni joten päätin pysytellä järkiperäisenä... huoh.





 Hieman huvittavaakin psykologiaa. Itselleen mieluisan haluaa nähdä laadukkaissa erikoisliikkeissä joissa asuu myös asiantuntemus ja ammattitaito, marketeista haetaan vehnäjauhot ja pyykinpesuaineet sekä sillanpäitten ja keekkien elämänkerrat ketkä niitä haluavat. Oman luksuksen haluaa nähdä arvoisassaan ympäristössä. 

Juniori sai taas täydennystä taskukirjakokoelmaansa ja minä ostin itselleni yhden kirjan. Uuden.




"Mulla on toi", totesi ystävä. No tietysti, kirja tuntuikin tutulta ja mietin missä siitä olen nähnyt vilauksia, ehkä täällä virtuaaliverkkomaailmassa. Onpa tunnelmallinen kirja joka imaisi heti ensi sivuilta otteeseensa. Upea kuvankäsittely, asettelu, teksti. 

Illan vaeltelin Fontankan talon melankoliassa.

 
 
 
 
 





























 
Hypistelin vielä hetken muita ostoksiani. Jotenkin sopii että nämä hankinnat on tehty samana päivänä, saman matkan varrelta.

Ihana musta helmikoristeltu villamekkovanhus. Ja vielä ihanammat nahkasäärystinvanhukset.




 Pakko oli vielä nousta, siirtyä lähemmäs tätä päivää, loikoilla villamatolla ja kuunnella hiukan iloa.




Silti unissa juoksivat kengät kopisten turvallisuuspoliisit, hämärissä nurkissa nälkiintyneet katseet.


perjantai 21. lokakuuta 2016

Värikäs, väritön

Varsin yksitotisia ovat syyspuuhani. Samoja metsiä, samoja katuja, villalankoja, levyjä. 

Syksy on tuntunut tasaisen verkkaiselta. Syys-, loka- ja kohta jo marraskuu. Aika mataa ja silti juoksee. Tuntuu, ettei mitään oikein tapahdu mutta kuitenkin tapahtuu. Fyysisesti seilaan ja sukkuloin vauhdin ja vetelehtimisen väliä, pääni tuntuu hötkyilemättä kelluvan kuplassa siinä keskellä.


Metsässä taas. Naavanokkien seurassa.





  
Kirkkaan vihreän maton keskellä kutsuu helppokulkuinen neulaspolku.



Kävelen ajatuksissani, kuten takanani kulkevakin. Aku juttelee itsekseen tai metsän väen kanssa, en tiedä. Tarinointi on tasaisen rauhoittavaa, ei vaadi vastauksia. Ennemmin kysyessäni tai kommentoidessani jotain saan "älähän häiritse, minulla on juttu kesken" katseen.



Väriloistoa jo maassakin, puut alkavat paljastua.




Ja mikä parasta syksyssä - aamu jota edeltävänä yönä pakkasrouva on käynyt vieraisilla! Seison bussipysäkillä, aurinkolasit suojaa silmiä kirkkailta auringonsäteiltä, samalla nenänpäätä ja poskienpintaa nipistelee pieni pakkasviima. Villamekko lämmittää.


Voi hitsi pakkanen on kaunis. Ihan tässä lähiön pysäkilläkin.

 



Luonnon sokerihuurrekuorrutus.






Pieni pettymys tänä aamuna kun mittarissa muutama lämpöaste, pöh.



Niihin tekoihin:

Syksyyn on valmistunut muutama sukkapari. 


 

Siskolle melkeinviiskytvuotislahjaksi. Lähetti seuraavana päivänä kuvan.




huomenta

sukissani 
fiilistelen maailman menoa

hyvältä tuntuu





























Itselleni neuloin vauvasukat,  kokoa 40-41. "Pysyvät hyvin pikkutemmeltäjän matkassa", sanotaan ohjeessa.

                                                                  ...sukat on sillä makkaralla ja lentää se päivänkakkaralla...



Syksyn listalle on onnekseni kuulunut myös omenat. Niitä on ollut paljon. 



Omppuja on soseutettu, puristettu, syöty kilomäärin sellaisenaan. Piirakoissa, kaurahyveenä, uuniomenoina. Vanhanajan omenasiiderin valmistus jäi vielä toteuttamatta. Siiderin valmistus jäi mieleeni juttutuokiosta iäkkäämmän herran kanssa, joka hymysuin muisteli miten hänen nuoruudessaan juomaa valmistettiin hedelmän omaa sokeria ja hometta hyödyntäen. Ehkä ensi vuonna. 





Ai niin, noudin noin kuukausi sitten sekalaiseen talouteeni uuden kodinkoneen, mankelin.

Mankeli muutti meille aivan entisen mummolani läheltä, viereisestä talosta. Vaikka pappa on jo kuollut ja mummu muuttanut Haagaan useampi vuosi sitten, nautiskelin menomatkalla kävellessäni 'mummureittiä'. Oikeastaan olisin halunnut puhelimen soivan ja mummun sanovan "tuopas meille  tullessasi korvapuustit tuosta vastapäätä". Ne suuret, jotka laitettiin puoliksi. Istuttiin keittiössä, juotiin teetä suurista kupeista. Pöydässä oli aina myös erilaisia hapankorppuja ja kuivaleipiä. Ja juustoa.



Mankeli asui siis talossa, jonka rappukäytävässä tuoksui mummola. Asunto oli talonmiehen koti, sokkeloinen, natisevalattiainen noin satavuotias ihanuus. Nostimme nauravaisen talonmiehenvaimon kanssa painavan noin satavuotiaan vempaimen alas keittiön noin satavuotiaan kaapin päältä. "Hyvä että olet tuollainen pitkä", totesi toinen kun kerroin etten tullutkaan autolla vaan matkaamme kotiin julkisilla.





 

Matkalla mankeli virvoitti hyväntuulisia kommentteja:

"Lasagneako meinasit?"  (mies ratikkapysäkillä)

"Mankeli!!"  (kukkakimppuja sitova nainen antiikkiliikkeen edessä)

"Oho! Mistä sä tuon olet löytänyt?"  (Kampin bussilaiturialueella mankeliini juosten törmännyt nainen)

Niin, eihän voi olla närkästynyt naiselle joka tyytyväisenä astelee pääkaupunkimme perjantairuuhkassa satavuotias mankeli matkalaukkunaan.




Neljä näkkileipää, kahvikuppi, teemuki joista toinen aluillaan, kaksi omenaa, muutama aimo siivu Hollannin goudaa ja tämä kirjoitus kaverinani vietin vapaa-aamun ensimmäiset tunnit. Jatkan lattialla. Kuuntelen levyjä ja neulon lisää sukkia. Joulusukat katsokaas. 


Viihdyttämiseni on aika yksinkertaista, huomaan. Kuten metroasemalla oleva taide, Kusaman Narkissos-puutarha.