Villaa, viihdettä ja vetelehdintää

Luonto vaihtoi taas asuaan, on ailahteleva, epävarma - kuten meno muutenkin. Meillä ja maailmalla tuulee, enkä enää tiedä mistä suunnasta. Radiota tai päivän lehteä ei oikeastaan huvita avata, niin harvoin siellä hyvää kerrotaan. Tosin eilen päivällä koin lapsenomaista iloa kun Tuomas Holopainen kertoi Minna Pyykön radio-ohjelmassa yhteydenotostaan englantilaiseen professoriin, biologi ja kirjailija Richard Dawkinsiin. Oli lähettänyt käsin kirjoitetun kirjeen.

Typerää pään puskaan työntämistä saattaa joku tuumata, mutta olen pysytellyt muutaman vapaapäivän kodin turvassa, uutispimennossa. Vetelehtinyt aikaa sitten painetuissa kirjoissa, fiktioissa, kauniissa kuvissa, saduissa. Lukenut muumilaaksolaisten marraskuusta, hiukan lisää Steinbeckiä, nuoren pojan kasvusta 80-luvun Pietarsaaressa. Hihittelin divaristin harmillisia tarinoita, palasin Muumilaakson talveen. Tonttukirjoihin. Tolkienin joulukirjeitä, venäläisen posliinin kokoelmia kansallismuseossa. Välillä kurkkaan mitä 'Kauris' kirja kertoo horoskooppimerkistäni. Käytännöllinen, varovainen joskus myös itsekäs, ahdasmielinen. Kuumerkkini Oinas: intohimoinen, yrittälähenkeä, päänsärkyä, hätäinen, tapaturma-altis, haluaa välistä olla yksin, pitää lukemisesta, musiikin kuuntelusta... jaa-a, ei ihan pieleen...

Muutama päivä yksin kotona oli mahtavaa. Söin miten sattui (perunapurjokeittoa kolme päivää :), heräsin lauantaiaamuna seitsemältä, luin tunnin Jeppistä ja vaivuin takaisin uneen. Aamupäivällä vasta nousin, valmistin aamupalaa jota nautin pitkään ja hartaasti.

Neuloin ja kuuntelin levyjä, pidin yhden hengen levyraatia. 'Busy Corner' nauratti, kansitaide ihastutti.  En tiennyt mitä mieltä levystä oikein olin joten kuuntelin sen uudelleen.

Turvallisuus, että tietää mitä tapahtuu.

Köllöttely, lojuilu pikkupuuhastelun ohella on ennen kaikkea turvallista. Onhan siinä pientä suojautumista ulkopuolisilta ärsykkeiltä, niiltä todellisilta. Politiikalta, pyrkimyksiltä, tavoitteilta, siltä sekavalta todellisuudelta jota en nykyisin useinkaan ymmärrä. Kirjojen, musiikin, kuvien - taiteen - tuomat tunteet, naurut ja itkut tuntuvat tänään hyviltä. Voin hallita niitä, valitsen mitä luen, katselen ja kuuntelen. Vaihdan tarvittaessa.  Esimerkiksi Kierkegaardin herkkään persoonaan sukeltaminen viehätti ja samalla ärsytti. Olisin saattanut potkaista sietämätöntä tyyppiä ahteriin, hiivatin itsekkäät ahdistuneet artistitaiteilijat. Kierkegaardin elämästä kertovasta teoksesta siirtyminen kuvan 'helppoon' pinoon on sitä säätelyä. Tai jokin musiikki menee liiaksi ihon alle, eikä sillä hetkellä ole voimia siihen, vaihtaa johonkin iisiin. Todellisuuden arjen säätely, miten se onnistuu, voiko kanavaa vaihtaa?

                                                                                    

Niin, kotivapailla myös neulotaan. Tehokasta terapiaa kun tulee konkreettista tulostakin. Lämmennyt talvisää sai kokeilemaan uutta. valmistumassa ensimmäiset villasormikkaat. Pieni tahaton kannanotto tässäkin, keskisormesta tuli hiukan kiero, päivystää osoitusvalmiudessa. En halua sitä tässä kuitenkaan kuvin esitellä.

Tähän vuoden aikaan teen samoja asioita joka vuosi. Suht' samalla tavalla. Suunnittelen joulujuttuja, vaikka ne tekeekin aina samoin kuvioin.  Juniorin suusta: "Suunnittelu ja ennen joulua- aika on parasta, menee se aattokin mut tää on niiiiin... (hymisee, hyrisee)". On mukavaa, että kahden hengen taloudessamme puhumme samaa joulukieltä, kukaan ei ihmettele loputonta jouluhöpinää ja fiilistelyä, piparien tuoksua. Jotenkin onnistumme tekemaan sen innostuksestamme huolimatta ilman kiirettä, pakkoa, hössötystä.

Onneksi äänimies tuli eilen ja auttoi cd-soittimen puhdistuksessa. Soitin ollut taas pitkään toimimaton. Välillä olen saanut sen omin nokkineni putsattua ja toimimaan, mutta nyt oli tuloksena toistuvasti 'no disc'. Tuli hätä kun mietimme joulumusiikkia. Hittolainen, taloudessamme ei ole ainuttakaan perinteistä jouluvinyyliä, kaikki joululevymme on cd:inä. Haluamme kuunnella joululaulut niiltä samoilta levyiltä, samassa järjestyksessä. Aika jumittuneita, eikö?


Marraskuun viimeisenä viikkona laitan aina myös pienen paketin kummitytölle. Tänä vuonna pakettiin sujahti 'Näkymätön lapsi'. Toven käsittämätön tarinasarja muumilaakson jengistä, jonka hahmot purkkien, kuppien ja lautasten pinnoilla jo kyllästyttävät, tarinat ei. Olen niihin yhtä ihastunut kuin kahdeksanvuotiaana, eri lailla tietenkin.

Onpa hauska havaita, että sinä näyt tänään enemmän. Mitä enemmän näemme, sitä iloisemmiksi tulemme...


Eteisen seinän mekko muistuttaa Ninnistä. Siksi se on tainnut siihen jäädäkin.

Laitoin tytölle myös virtuaalisen tervehdyksen, kuvan kuvasta. Parivuotiaasta joulun odottajasta 21 vuotta sitten.

Kotiturvapäivät ovat ihania. Kalenterissa päivien kohdalla tyhjää. Toimettomia tai sopivan inspiraation osuessa valtavan toimeliaita. Ei sitä vielä herätessä tiedä.

Talvitarina ja hyvien ihmisten juhlia

En muista syksyä joka olisi näin pikaisesti vaihtanut talviasuun. Me taidamme tulla hiukan viiveellä perässä kun harmaa ja sateinen välikausi jäikin pois.  Juniori unohtaa vielä lapaset ja pipon hyllyyn, pitkistä alusasuista saa muistuttaa. Neljätoistavuotias kohottaa kulmaansa "onko pitkät kalsarit, kunnon nilkkasukat?" kysymykselle kun ilmoittaa lähtevänsä ulos. "Kyllä, sukat ulottuvat yli kehräsluun. Moi." Vastauksen sävy, sanavalinta ja äänenpainotus kuulostaa hymyilyttävän tutulta. Perheen esikoinen jo vuosia sitten totesi "aha, äitiä paleltaa" kun muita villasukista muistuttelin.

On lunta, on pakkasta. Paljon pimeää. Ja pidän niistä kaikista. Liukkaus ehkä ainut mikä ei valtavasti viehätä, muutama pyllähdys ollut aamupimeydessä junalle kiiruhtaessa, ilman vaurioita onneksi. Liukastelustakin selviää kun antaa matkalle aikaa. Se talviaika tarkoittaa matkan aloittamista aiemmin, eikö?

Hämmästyneenä katson ja kuuntelen ihmisiä kaupungilla, pysäkeillä. Aika monta tyyppiä tutisee ja kiroilee, manaa ja mököttää olkapäät korviin vetäytyneenä ilman hattua, käsineitä, huivia. Lyhyessä takissa (kääk, ne pilottirotsit on taas kadulla), tiukoissa pöksyissä, pikkukengissä ja nilkat paljaana (!). Yksinkertaisesti - miksi he eivät pukeudu talviasuun? Ymmärrän etteivät kaikki ole talventuulettelijoita, pakkasen pistoksiin pöllähtäneitä mutta eikö kesäihminenkin sietäisi talven yli paremmin lämpimin varustein... vai onko kyseessä maksimoi kurjuus- laji.

On katukuvassa kaltaisianikin, he jotka ovat vuorautuneet villaan, pitkiin saappaisiin, niitäkin pidempiin villasukkiin sekä pitkiin helmoihin niin että nenänpää ja punaiset posket vain näkyvät. Heidän kohdalla tekee mieli hieman nostaa pipon kulmaa, tervehtiäkseen. Paljasnilkkaisia varten taidan alkaa kantaa mukana villasukka- tai säärystinpussia...

Juniorin kanssa katselimme kaupassa talvitakkeja ja ilokseni hän päätyi maiharimalliseen paksuun, lämpimään tummansiniseen takkiin, jossa on valtava tuiskulta suojaava huppu. Jos malli on nyt muodikas niin täten lähetän kiitoksen pienen muotiteollisuudelle. Joskus osuu. Itselläni vielä kaapissa yli kympin pakkasia odottelee vanha pohjepituinen kelsiturkki. Hieman levottomana kuuntelen lauhtuvan sään ennustetta.



Talvipäivän lista:


helmat, nilkkoihin asti

paksu täkki ja sen muutama villainen vilttiystävä

lumi, meistä siihen jäävä jälki

 Talvipäivän tarinan (alkaen 1:59:47) lukee kuvan tyylikkäässä herraseurassa oleva oikean laidan nuorimies, keskimmäiseni Aku. Kuva on Pyhäinpäivän illalta 'kaupunkinsiskon' perheen luona, yksistä tunnelmallisimmista juhlista joissa olen kuunaan ollut. Visuaalisesti viehättävässä kodissa joka sulkee jo ovelta syliinsä, kauniilla ajatuksilla varustettujen ihmisten kanssa on tavattoman hyvä olla. Tule kuin tulet, sellaisena kuin olet. Voi jutella vaikka varsinaista yhteistä kieltä ei olisikaan. Jutella silti. Yhteinen kieli on jotain muuta kuin ääneen sanotut sanat.

Olen onnekas kokiessani näitä hyvien ihmisten juhlia. Menneen viikonlopun hiihtelimme miehen kanssa käsikkäin tapahtumasta toiseen. Kuuntelimme paljon musiikkia, levyjä & liveä. Söimme kaksin puuhellalla tehtyä ruokaa hämärässä keittiössä. Nukuimme paljon.


Kävelimme pimeässä talvi-illassa vanhaa radan pohjaa ystävien luo. Tuliaisiksi veimme Steinbeck-diggarille iltaan nimeltään sopivan kirjan. 

(Miten miellyttävää on antaa lahjaksi kirja ihmiselle joka rakastaa niitä, kauniita kansia ja kuluneita sivuja, katsahtaa hämillään kun mainitaan e-kirjat...)
 

Puhuimme musiikista, kirjoista. Puhuimme miltä tuntuu vanheta, kun liitokset jo ajoittain natisevat. "Temppeli rapistuu", totesi juuri 52 täyttänyt ystävä. Himolukija, entinen kirjakaupan myyjä, yhä punkasenteensa säilyttänyt ihana punatukka.

Maisterit on hauska opettajapariskunta, kierrätyskeskukset ja kirpputorit ovat heidän suosikkitavaratalojaan, pitävät siis kaikesta vanhasta kamasta. Ihastelin heidän viimeisimpiä tulokkaitaan, suurta sini-punasävyistä villamattoa ja kahta jukeboxia. Kyllä, kahta.

Ja harvemmin on illan isäntä huudahtanut paikalle saapuessani: "hei, vihreä mekko!". No juhlien isäntä on mies, joka harmittelee ettei ole löytänyt hyväkuntoisia retukoita itselleen. Itsekseen viihtyvä lintubongari. Sellainen hieman outo tyyppi. Ihana.

Harmikseni en tajunnut pyytää ketään ottamaan kuvaa, asu olisi ollut tässä kohtaa esittelyn arvoinen. Nilkkapituinen 70's mekko suurin vihreä-valko-musta kuvioin, hiukset auki keskijakauksella, muutama valikoitu suuri koru.






Ilta vaihtui yöksi ja yökin kurotteli kohti aamua kun kotiuduttuamme. Korot vaihtui villasukkiin ja  istuimme vielä hetken samassa nojatuolissa Steely Dania kuunnellen. Muistelin edellisiltaista kuulemaani pöytäkeskustelua keikan tauolla.

musiikki on mahtava asia
nyökyttelyä
sillä on parannettu ihmisiä
nyökyttelyä 


Hyvien ihmisten juhlassa on paljon ääniä: puhetta, musiikkia, naurua. Mutta silti niissä on hiljaista. Se on kumma tunne, liekö vain minun päässäni mutta näiden 'kaupunki- ja maalaisheimojeni' keskellä elän turvassa. Selkein ajatuksin, mutta silti tunnen olevani pumpulissa. Pahoja, käsittämättömiä tapahtumia on nykyään ympärillä niin paljon ettei enää aina jaksaisi suodattaa. Nämä ihmiset, hyvät ihmiset pitävät toivossa, uskossa, kasassa. Hyviä sydämiä, hyviä tahtoja on olemassa.

Love rules.

Liuku talveen

Menneen viikon liki jokaiselle päivälle on riittänyt sovittuja asioita, tapaamisia, tapahtumia. Viihteellisiä (sushia ja elokuvateatteri) ja niitä tavallisia arkisia (hammaslääkäri, opettajan tapaaminen, juniorin harrastuksia, asuntoasioita, työasioita..). On ollut iloa ja naurua, vakavuutta ja huoliakin. Nämä täyden lukujärjestyksen viikot kulkee säästöliekillä, hieman konemaisesti vain toimittaa asioita.

Ja sitten viikko onkin jo mennyt. Alkaa uusi viikko.

Vauhtirallia pyrkii säätämään hitaammaksi hiihtelyksi vähentämällä kalenteritapahtumia. Mutta houkutuksia on nyt paljon. Tarjolla olevaa muutaman euron kulttuuria silmille ja korville on vaikea vastustaa. Lattialla neuloen viihtyvä rutiseva ja pullistuva ruoto yrittää komentaa liikkeelle.

Talvilaiskuus?

Vähäisen vapaan valveillaoloajan on mielellään kuvan kaltaisessa tilassa.Yrittää tyhjentää arkistoa, olla yläkerta autiona. Kuunnella musiikkia.

Olen nauttinut sataneesta lumesta, tuulesta ja tuiskusta joka sen toi. Toivon lunta lisää,  paljon. Niin että pellot peittyy ja näen eläkeläisten suihkivan ladut aluilleen.

Mutta vielä vapaan hetken uppoan myös kirjoihin. Viime aikoina olen pyörinyt eri aikakausilla 1500-luvun hoveista parinsadan vuoden takaiseen Kööpenhaminaan, mielen maailmoista moderniin Englantiin, nykyaikaan. Nautittavia opuksia näistä kaikki. Osaa olen lukenut vuorotellen, lähinnä Oliveria, Kierkegaardia ja Walseria.

Moyesin poppiskirja tuli luettavaksi  kirpputorireissulta kahden euron hintaan, Anna eurolla. 'Kerro minulle jotain hyvää' jäi mietityttämään kun serkkuni kertoi miten tarina vaikutti hänen 12-vuotiaaseen tyttäreeseen jonka isä menehtyi äkillisesti kaksi vuotta sitten. Tyttö, joka ei ole halunnut tapahtuneesta puhua, oli nyt sanonut: "Äiti, haluaisin lukea ne isän kirjeet." Kuvailisin kirjaa disneymäisen liikuttavaksi. Hauska hahmo kylläkin tuo ampiaissukkahousuissaan viihtyvä nuori nainen.

Hereillä hajamielisesti. Hymyilyttää lukemani.

Eikö ole järjetöntä olla tuolla tavoin aina valpas, aina tietoinen, ei koskaan mieleltään hämärä ja unelmoiva!    
('Toisto' - Kierkegaard 1843)

Miten olisi viikon talvilukuloma, sellainen virallinen... 

 

Kenties Pyhäinpäivä, lumi ja pakkanen, ihana saapunut talvi saa taas kerran laittamaan levylautaselle Joni Mitchellin Hejiran. Lämmin ajatus ja tervehdys kaikille menneille - äidille, taitoluistelun vannoutuneelle ihailijalle. Kauniisiin kaariin, pitkiin liukuihin, jään ja terän kohtaamisen ääneen sai minutkin ihastumaan.

Tervetuloa talvi!