sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Messuilla

Tein eilen retken Helsingin kirjamessuille. Olin pyörinyt muutaman viikon 'mennäkkö vai eikö mennä' -maastossa, kuten useana syksynä aiemminkin. Divaristi ratkaisi asian puolestani.  
"Tuutko messuille?" "Nooo, en vielä oikein..." "Tossa, tervetuloa!" ja ojentaa lipun. "Kiitos."


 

Ensimmäinen messupäivä osui kalenterissa samaan ruutuun työnantajani järjestämän koulutuspäivän kanssa. No sehän on hyvä, siinä hoodeilla jo, samalla reissulla mennään, ajattelin. Toisin kävi, päivä Kalastajatorpalla reilun sadan kollegan, luennoiden (Klaus Härö yllätti ja miellytti puhujana), korulauseiden, 'markkina'puheiden ja yltäkylläisen ruokatarjoilun uuvuttamana kiiruhdin päänsärkyisenä suoraan kotiin.

Toinen messupäivä - edellinen päivä laiskottaa vapaapäiväläisen, haluaa pysytellä hiljaisuudessa.

Kolmantena messupäivänä mies mustissaan lähtee aamulla samaan messurakennukseen äänitöihinsä. Hyppään kyytiin ja olen paikalla ovien juuri avautuessa. Lauantaiaamu, ei vielä ihan mahdoton ryysis. Vaeltelen rauhassa, katselen, selailen kirjoja, kuuntelen tovin kahden naiskirjailijan haastattelua Itämeren ympäristöstä ja naisen asemasta 1000-luvun tienoilla. Lienen tylsällä tuulella kun en tunnu löytävän lavaohjelmistosta haastattelua joka olisi sellainen must-juttu. Sinnikkäästi yritän tutkia uusien kirjojen tarjontaa mutta ei mene kauaa kun jo haahuilen divariosastoilla. Tuntuu kotoisalta. Ostan kangaskassin ja juniorille lukemista. Kerron lipun lahjoittaneelle divaristille pitäneeni hänen edellispäivän radiohaastattelusta. 

En ylläty kun huomaan ettei hallitila ja messujen äänimaailma on minulle mieluinen ympäristö ja puolentoistatunnin messuilun jälkeen jo katselen uloskäynnin suuntaan. Kuulen Baba Lybeckin kysyvän "...niin Jari, sinähän olit nuorena lahjakas uimarikin...", en jää odottamaan kansansuosikki Sillanpään vastausta vaan kiiruhdan eteenpäin. Katri Vala -lavalla Petri Pietiläinen kertoo kirjastaan Kissojen maailmanhistoria - villikissoista kissavideoihin. Koiraihminenkin jää kuuntelemaan, haastattelija J.Nikulan puhesoundi kuitenkin sävyttää jutustelua sen verran että jatkan taas eteenpäin.... eilen olisi lavalla ollut M.A. Numminen, Tommi Liimatta, Helena Sinervo, Jaakko Heinimäki... mitäs laiskottelit... kuiskii 'Kateus & Pessimismi' yhtiön edustaja korvaani... lajityypillisiä ajatuksia... aidan takana on varmasti paremmin jne

"... hei kato tätä!..."
"...tuon käännös on..."
"...tämän ostan Joonalle joululahjaksi..."
"... nimmarin saisi iltapäivällä..." 
Ihmismäärä tuntuu kasvavan, desibelit kohoavan, portaissa vastaan vyöryy innokasta messuporukkaa. Ulko-ovella ei ole tungosta klo 12, astun ulos ja nautin raikkaasta syystuulesta. Samaan aikaan, samaan suuntaan ovesta kulkeva mies asettaa hatun pääänsä, kohentaa kaulaliinaa ja toteaa: "Onhan käyty." En siis ole tuntemuksineni yksin. 

Kirjamessut ei saanut minua pauloihinsa, mutten täysin tuomitsekaan, saatan mennä toistekin. Tarkempi etukäteissuunnitelma ja sen noudattaminen auttanee fiiliksen kohottamisessa. Enhän mene PoriJazziinkaan vain tapahtuman vuoksi, vaan aina tiettynä päivänä jolloin on eniten minua kiinnostavia esiintyjiä. Jos niitä ei ole, jätän menemättä. 

Huristan ratikalla keskustaa kohti, päätän puolivälissä pysähtyä kivijalkakauppaan kahville. Kauniita vaatevanhuksia ja sopivasti ihmisiä. Tankattuna marjapiirakalla, ilolla ja hyvillä ajatuksilla kävelen tuulessa keskustaan.


Kotona puran kassista vähäiset ostokseni. Kahden euron pöydältä ostin kaksi lahjaksi menevää kirjaa, Dumari miehelle, Tigers Story töttöröpäämusiikin ystävälleni.



Nuo kahden euron myyntipöydät ovat tietysti kevytlompakkoisen kavereita mutta herätti ne muitakin tunteita.  

Jääkö tuosta kenellekään mitään leivän päälle... eikä!.. eihän Oliver Sacks voi kuulua tuohon alejengiin...   


Spontaani ajatus oli ostaa koko pino Oliveria, sellainen 'pelastan teidät' -operaatio. Kirja oli kuitenkin jo hyllyssäni joten päätin pysytellä järkiperäisenä... huoh.





 Hieman huvittavaakin psykologiaa. Itselleen mieluisan haluaa nähdä laadukkaissa erikoisliikkeissä joissa asuu myös asiantuntemus ja ammattitaito, marketeista haetaan vehnäjauhot ja pyykinpesuaineet sekä sillanpäitten ja keekkien elämänkerrat ketkä niitä haluavat. Oman luksuksen haluaa nähdä arvoisassaan ympäristössä. 

Juniori sai taas täydennystä taskukirjakokoelmaansa ja minä ostin itselleni yhden kirjan. Uuden.




"Mulla on toi", totesi ystävä. No tietysti, kirja tuntuikin tutulta ja mietin missä siitä olen nähnyt vilauksia, ehkä täällä virtuaaliverkkomaailmassa. Onpa tunnelmallinen kirja joka imaisi heti ensi sivuilta otteeseensa. Upea kuvankäsittely, asettelu, teksti. 

Illan vaeltelin Fontankan talon melankoliassa.

 
 
 
 
 





























 
Hypistelin vielä hetken muita ostoksiani. Jotenkin sopii että nämä hankinnat on tehty samana päivänä, saman matkan varrelta.

Ihana musta helmikoristeltu villamekkovanhus. Ja vielä ihanammat nahkasäärystinvanhukset.




 Pakko oli vielä nousta, siirtyä lähemmäs tätä päivää, loikoilla villamatolla ja kuunnella hiukan iloa.




Silti unissa juoksivat kengät kopisten turvallisuuspoliisit, hämärissä nurkissa nälkiintyneet katseet.


perjantai 21. lokakuuta 2016

Värikäs, väritön

Varsin yksitotisia ovat syyspuuhani. Samoja metsiä, samoja katuja, villalankoja, levyjä. 

Syksy on tuntunut tasaisen verkkaiselta. Syys-, loka- ja kohta jo marraskuu. Aika mataa ja silti juoksee. Tuntuu, ettei mitään oikein tapahdu mutta kuitenkin tapahtuu. Fyysisesti seilaan ja sukkuloin vauhdin ja vetelehtimisen väliä, pääni tuntuu hötkyilemättä kelluvan kuplassa siinä keskellä.


Metsässä taas. Naavanokkien seurassa.





  
Kirkkaan vihreän maton keskellä kutsuu helppokulkuinen neulaspolku.



Kävelen ajatuksissani, kuten takanani kulkevakin. Aku juttelee itsekseen tai metsän väen kanssa, en tiedä. Tarinointi on tasaisen rauhoittavaa, ei vaadi vastauksia. Ennemmin kysyessäni tai kommentoidessani jotain saan "älähän häiritse, minulla on juttu kesken" katseen.



Väriloistoa jo maassakin, puut alkavat paljastua.




Ja mikä parasta syksyssä - aamu jota edeltävänä yönä pakkasrouva on käynyt vieraisilla! Seison bussipysäkillä, aurinkolasit suojaa silmiä kirkkailta auringonsäteiltä, samalla nenänpäätä ja poskienpintaa nipistelee pieni pakkasviima. Villamekko lämmittää.


Voi hitsi pakkanen on kaunis. Ihan tässä lähiön pysäkilläkin.

 



Luonnon sokerihuurrekuorrutus.






Pieni pettymys tänä aamuna kun mittarissa muutama lämpöaste, pöh.



Niihin tekoihin:

Syksyyn on valmistunut muutama sukkapari. 


 

Siskolle melkeinviiskytvuotislahjaksi. Lähetti seuraavana päivänä kuvan.




huomenta

sukissani 
fiilistelen maailman menoa

hyvältä tuntuu





























Itselleni neuloin vauvasukat,  kokoa 40-41. "Pysyvät hyvin pikkutemmeltäjän matkassa", sanotaan ohjeessa.

                                                                  ...sukat on sillä makkaralla ja lentää se päivänkakkaralla...



Syksyn listalle on onnekseni kuulunut myös omenat. Niitä on ollut paljon. 



Omppuja on soseutettu, puristettu, syöty kilomäärin sellaisenaan. Piirakoissa, kaurahyveenä, uuniomenoina. Vanhanajan omenasiiderin valmistus jäi vielä toteuttamatta. Siiderin valmistus jäi mieleeni juttutuokiosta iäkkäämmän herran kanssa, joka hymysuin muisteli miten hänen nuoruudessaan juomaa valmistettiin hedelmän omaa sokeria ja hometta hyödyntäen. Ehkä ensi vuonna. 





Ai niin, noudin noin kuukausi sitten sekalaiseen talouteeni uuden kodinkoneen, mankelin.

Mankeli muutti meille aivan entisen mummolani läheltä, viereisestä talosta. Vaikka pappa on jo kuollut ja mummu muuttanut Haagaan useampi vuosi sitten, nautiskelin menomatkalla kävellessäni 'mummureittiä'. Oikeastaan olisin halunnut puhelimen soivan ja mummun sanovan "tuopas meille  tullessasi korvapuustit tuosta vastapäätä". Ne suuret, jotka laitettiin puoliksi. Istuttiin keittiössä, juotiin teetä suurista kupeista. Pöydässä oli aina myös erilaisia hapankorppuja ja kuivaleipiä. Ja juustoa.



Mankeli asui siis talossa, jonka rappukäytävässä tuoksui mummola. Asunto oli talonmiehen koti, sokkeloinen, natisevalattiainen noin satavuotias ihanuus. Nostimme nauravaisen talonmiehenvaimon kanssa painavan noin satavuotiaan vempaimen alas keittiön noin satavuotiaan kaapin päältä. "Hyvä että olet tuollainen pitkä", totesi toinen kun kerroin etten tullutkaan autolla vaan matkaamme kotiin julkisilla.





 

Matkalla mankeli virvoitti hyväntuulisia kommentteja:

"Lasagneako meinasit?"  (mies ratikkapysäkillä)

"Mankeli!!"  (kukkakimppuja sitova nainen antiikkiliikkeen edessä)

"Oho! Mistä sä tuon olet löytänyt?"  (Kampin bussilaiturialueella mankeliini juosten törmännyt nainen)

Niin, eihän voi olla närkästynyt naiselle joka tyytyväisenä astelee pääkaupunkimme perjantairuuhkassa satavuotias mankeli matkalaukkunaan.




Neljä näkkileipää, kahvikuppi, teemuki joista toinen aluillaan, kaksi omenaa, muutama aimo siivu Hollannin goudaa ja tämä kirjoitus kaverinani vietin vapaa-aamun ensimmäiset tunnit. Jatkan lattialla. Kuuntelen levyjä ja neulon lisää sukkia. Joulusukat katsokaas. 


Viihdyttämiseni on aika yksinkertaista, huomaan. Kuten metroasemalla oleva taide, Kusaman Narkissos-puutarha.