perjantai 27. tammikuuta 2017

Valo

Pimeässä, hämärässä, varjoissa viihtyvä pitää myös valosta. Kun valo tulee oikeaan aikaan sopivalla volyymillä. Kun valo tulee auringosta.

Aamulla. Talvella. Olen niitä ihmisiä, jotka iloitsevat talviaamun auringonpaisteesta ja hymyilevät kesällä leveimmin auringon laskiessa. Kylmä ilma ja kirkas auringonpaiste ovat lyömätön yhdistelmä.


Tänä vapaapäiväni aamuna aurinko paistoi kirkkaasti, lämpömittari vain pysyi harmikseni nollassa. Painelin pikavauhtia lehdenluvun jälkeen ulos. Pellolle, 'hiihtolenkille'.




Jotain puuttuu.

Lumi.

Ja se harmittaa, sillä haluaisin hiihtää. Nyt ladun paikalla kulkee liukas jääpolku.





Unohdan harmituksen kun jatkan kävelyä. Seuranani vain auringonpaiste, peuran papanat pellolla. Joku kutsuu koiriaan sumun seasta pellon toisella puolen, muuten on hiljaista.





Kävelen puron ja pellon reunan välissä tutulle peltojen väliselle sillalle. Vanhan puusillan pinta miellyttää silmää. Olisipa tullut termari mukaan, tuumin. Sillalla olisi ollut hyvä hetki viettää 'after ski' tuokio vaikkakin ilman 'ski' osaa. Tyydyin kääntämään kasvot aurinkoon, lämmitti mukavasti.





Silmät kiinni voin kuvitella hiihtäneeni sillalle kuten viime talvena. Kun oikein antaa auringon häikäistä, olen tunnelmissani lumisokea ilman lunta. Kuulen lumen äänen, suksen suihkinan muuten kumeassa hiljaisuudessa.

Pöhkö, kerron itselleni kotimatkalla.



Miksi ihmeessä talvi ei tule vaikka hiihtovarusteeni ovat valmiina? Uudet sukatkin neuloin :).





 Onhan siellä jossain tehtyjä latuja, joilla voisi tätä jaloa liikuntamuotoa harrastaa. Mutta kun en halua kiituriradoille, spandexladuille. Liikaa ihmisiä, sääntöjä ja kohonneita tunteita. Hiihtoharrastukseni perustuu matalaan toteuttamiskynnykseen, nopeisiin päätöksiin - talon nurkalta pellolle, metsään, silloin kun tulee fiilis. Siksi se lieneekin pysynyt harvakseltaan toteutettuna ulkoiluna. Vieläköhän tänä talvena...? 

Lappiin?

Pellolta metsään - jatkan mukavasti kävelystä piristyneenä lukemista. Sysimetsässä loppusuoralla, viihdyttävä satu. Kirja tarttui käteeni kauniin kantensa vuoksi jeesuskirppikseltä, hintaa hurjat kaksi ja puoli euroa. Leena Krohnin Pereat Mundus on jo luettuna. Kirja jätti hieman sätkyn olon, näinkö huonosti jo? fiiliksen. Reilu kolmekymmentä lopulta toisiinsa nivoutuvaa novellia eri Håkaneista ja tohtori Keinolemmestä. Mieletön mielikuvitus, taito kirjoittaa. Terävä, liki pelottava kirja. Leena Krohnia ehdottomasti lisää.


 




lauantai 14. tammikuuta 2017

Mitä seuraavaksi?


Vuodenvaihde. Jakso pullollaan iloa, lämpöä, tuoksuja, juhlaa. Lomaa ja lepoa. Joulupuu on viimein raaskittu riisua, viety roskakatoksen kulmaan kenolleen. Nuutin hattu jäi sohvannokkaan vielä seuraksemme.






















Pidän joulusta tavattomasti. Siitä luopuminen on aina hiukan nihkeää, katseen kohdistaminen alkaneeseen vuoteen ottaa aikansa.



Pidän talvesta. Kaipaan lunta, sen tuomaa vaimeutta.

Kuva on eräältä aamulta ennen joulua, lumi oli satanut yöllä. Junalle kävellessäni pyrytti yhä.

Hykertelin tyytyväisenä. Vaikka tiesin lumen sulavan ennen joulua, en välittänyt siitä.

Olen opetellut.

Nauttimaan.

Yhdestä aamusta.

Tunnista.

Minuutista.

Henkäyksestä.




"Jäi 80-luvulla Jaco Pastorius Porissa näkemättä kun matka sinne kesti niin kauan. Kesti, koska matkanteko oli niin mahtavaa."  Auts.



Viihdyn vanhoissa totutuissa, valikoiduissa mielenmakuuni sopivissa simppeleissä puuhissani. Levyjen, livemusiikin, kirjojen, lankojen ja helmojen seurassa jatkanen tämänkin vuoden matkantekoa. Näiden jatkoksi olen innostunut elokuvista, nimenomaan elokuvateattereissa esitetyistä elokuvista. Kahden viikon sisään olen käynyt juniorin kanssa kolmesti punaisella penkkirivillä nautiskelemassa.



Kolme elokuvaa, aina itku silmässä. Olen leffassa toivoton itkupilli.

Normaali, sanotaan popcornilaatikon kyljessä.





Mitä rakentaisi tälle vuodelle? Tuntuu ettei oikein lähde. Tosin ei vielä tarvitsekaan, tämä on sitä talviunta. Verkalleen jatkuu hiljaisuudessa.


Muovista valtaväylää kahlaa, sivuraiteita kurkkii.