sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Yli satavuotiaita ajatuksia

Minna Canthin päivä. Huomaan saman kuvion vuosittain toistuvan. En päivää erikseen muista, mutta lipun liehuessa pihasalossa tarkistan kalenterista merkkipäivän aiheen. Kävelen kirjahyllylle, otan ruskeasta osastosta pienen kirjan jossa on Minna Canthin ja Maria Jotunin ajatuksia. Niitä lueskelen ja huomaan etteivät heidän ajatuksensa ole vieläkään vanhentuneet lainkaan.
(kursivoidut kappaleet lainoja kirjasta Elämässä kiinni toim. Salme Saure)

 


"Ihmisen luonnossa asuu halu nähdä uutta, outoa, ihmeellistä, ja olla tuon tuostakin intoisessa mielentilassa. Jos hän saa tyydyttää tätä luontonsa tarvetta hyvillä, ylentävillä valinnoilla ja keinoilla, niin hän viihtyy hyvin ja hänen henkensä voimat pysyvät virkeinä."

Ajatus toi mieleeni muutama päivä sitten kuulemani Yeonmi Parkin puheen. Pohjois-Koreasta paennut nuori nainen ahdistaa sanoillaan kumaraan, saa tuntemaan toivottomuutta, saamattomuutta. Hämärtyvässä illassa itken itsekseni enkä ymmärrä maailmaa taaskaan.


Pakenen toviksi satuihin, ne saavat usein mielen tolpilleen. Luen Krokotiili Genasta ja hänen ystävistään. Krokotiilista, joka lähtee aamuisin töihin eläintarhaan. Työskentelee siellä krokotiilina. Töihin tullessaan riisuu pukunsa, lakkinsa, ripustaa ne kävelykeppinsä kanssa naulaan ja käy pitkäkseen uima-altaan viereen. Kyltti kertoo altaassa olevan afrikkalaisen viisikymmenvuotiaan krokotiilin jota saa ruokkia ja katsella. Työpäivän päätyttyä Gena pukeutuu huolellisesti, kävelee pieneen huoneistoonsa jossa se lukee sanomalehtiä, polttaa piippua ja pelaa itsekseen erämiehen  shakkia. Ikävystyy yksin olemiseen, hankkii ilmoituksella ystävikseen vanhassa puhelinkopissa asuvan trooppisen eläimen nimeltään Muksis ja pienen Ulla-tytön. Ystävykset päättävät auttaa muita ystäviä haluavia, rakentavat ystävyydelle oman talon. Sadussa hauskuuttavat myös kaavamainen byrokraatti, virkamies Ivan ja kaiken sanomalehteen kymmenkertaistava reportteri.



Satu on hauska, hyväntuulen lähettiläs.


"Kuivuuteensa näivettyy se sielu, jossa ei ole muuta kuin järkeä ja tietoja."

Täytyy hullutella myös, tehdä (tai ainakin suunnitella) hiukan hölmöjä, päättömiä asioita.


Sitten on tämä vaaliaika. Toistasataa vuotta vanhat Canthin ajatukset tuntuvat kertakaikkisen ajankohtaisilta miettiessäni ketä haluan äänelläni suosia. Haluaisin löytää ehdokkaan, sen teeskentelemättömän työmyyrän, joka jaksaa turhautumatta tarpoa byrokratian seassa. Joka käyttää taskulaskimen lisäksi muitakin mittareita.


"Sitä, joka ei viitsi teeskennellä, ivataan 'maailman parantajaksi'. Mutta entäs jos siitä nimestä kerran jäisi iva pois, jos olojen parannus olisikin odotettavana juuri siltä taholta?"

"Syytä onkin herroilla levottomuuteen, kun heidän kainaloiset kanansa eivät enää tahdo kainalossa pysyä, vaan rupeavat päristelemään ja pyrkivät lentoon."

"Turha on valittaa 'ajan henkeä', turhaa on ennustaa tulevia 'pimeyden aikoja'. Tutkittakoon syyt, jotka ajan hengen ovat synnyttäneet, ja poistettakoon ne syyt, niin voimme toivoa, että nuo pimeyden ajat eivät meitä kohtaakaan."


Jaa-a, saa nähdä kuinka käy, poliittinen kiinnostukseni on ollut ailahtelevaa. Aloitin 'etsi ehdokas' -projektin keskeyttämällä Hesari-tilauksen. Asiakaspalveluneidolle tuntui vaalit olevan ymmärrettävä syy lehden lukuhaluttomuuteen.



Aivot syliin ja siirryn sohvalle kuuntelemaan.


















maanantai 6. maaliskuuta 2017

Liikkuvat kuvat, luetut lauseet

Vuoden vaihteen jälkeinen 'Elokuvat jotka haluan katsoa' - listani on jämähtänyt aloilleen. En ole saanut aikaiseksi, en ole ehtinyt, olen pihistellyt pennosia... saamattomuuden syitä on monia.


Listan top 3 tällä hetkellä:
kursivoidut lainattu arvosteluista (HS, Episodi)

1. Paterson

"Paterson on elokuva runoudesta, runouden ylistys ja runoutta oikeastaan itsekin: pirstaleinen ja kirjallinen, enemmän vangittuja tuokiokuvia kuin iso kertomus A:sta Ö:hön."

"Tapahtumapaikkana on Patersonin hiljainen pikkukaupunki Yhdysvaltain itärannikolla New Jerseyssä ja päähenkilönä kaupungin bussia nro 23 ajava Paterson-niminen mies (Adam Driver). Jim Jarmusch on kirjoittanut elokuvaan kahdeksan päivää tämän bussikuski-runoilijan elämää. Ne päivät toistuvat hyvin samanlaisina. Elokuvan iso tapahtuma on bussin moottoririkko kesken ajon keskellä päivää."

Elokuva, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään - kuulostaa hyvältä.



2. Silence

"Martin Scorsese palaa uskonnolliseen aiheeseen.... Shūsaku Endōn romaaniin perustuva Silence kertoo 1600-luvulla eläneistä portugalilaisista jesuiittapapeista. Rodrigues (Andrew Garfield) ja Garrpe (Adam Driver) haluavat lähteä tekemään Jumalan työtä Japaniin. Evankeliumin levittämisen lisäksi he haluavat löytää kadonneen isä Ferreiran (Liam Neeson), josta ei ole kuultu vuosiin."

Scorsese, Neeson, Driver, Japani, historiallinen draama uskonnollisesta aiheesta. Leffateatterissa nähty traileri, josta myös juniori kiinnostui, viimeisteli elokuvan "listautumisen".



3. Manchester by the sea


"Elokuva on psykologisesti vahva ja sellaisella taidolla koostettu, että elokuvalle voi antaa pitkän takuun.

Mistä elokuva kertoo? Duunarista, joka työskentelee huoltomiehenä Bostonissa kunnes veljensä kuolee, ja huoltomies saa palata kotikaupunkiinsa. Pitää huolehtia veljenpojasta. Samalla huoltomies saa kohdata menneisyytensä. Pieni tarina siis.

Ja mitä tästä elokuvasta voi oppia? Ei välttämättä mitään.

Tai ehkä sittenkin jotain: Manchester by the Sea on elokuva syyllisyydestä, jonka kanssa on elettävä. Se on myös elokuva surusta, joka vetää kumaraan ja elokuva rakkaudesta, joka jossain aina itää ja kasvaa."


Edellä osia Hesarin arvostelusta. Sisko-ystävä sushilautasen äärellä kysyi olenko lukenut sen. Mielestäni olin ja olinkin. En vain muistanut arvostelusta kehujen lisäksi erityistä, vain heränneen kiinnostukseni. Arvostelu oli kuulemma ollut jonkun mielestä liian paljastava. No, kiitän huteraa muistiani ja tapaani tehdä huomioita. Myös lukiessa zoomaan herkästi tapahtumien kerronnan sijaan tunnelmaan, nimet, paikat, asetelmat jäävät usein tietokeskukseeni vasta toistojen kautta. Kun luin arvostelun nyt uudelleen muistin lauseen, joka viimeisteli "taitaa olla minun elokuvani" fiiliksen.  "Se on myös elokuva surusta, joka vetää kumaraan ja elokuva rakkaudesta, joka jossain aina itää ja kasvaa."

Lista mielessäni pujahdan joku iltapäivä töiden jälkeen elokuviin, oikeaa olotilaa odotellessa.



Sielu ja ruumis hyvin ravittuna matkasin toissailtana sushiravintolasta kotiini. Raitiovaunussa hymyilin illalle. Kuvailulle tonttupariskunnasta. Toiselle samanlailla erilaiselle, erilailla samanlaiselle joka laillani hämmentää vartiotorniväkeä, keskustelee luontevasti asiasta kuin asiasta teekupin äärellä. Tonttu joka on myös enemmän kiinnostunut kysymyksistä kuin vastauksista.

Tosin "en tiedä" vastaus on tärkeä. Ettei se tunnu lopulta, eteen heitetyltä seinältä vaan uudelta risteykseltä. Ihmiset, jotka eivät osaa tai uskalla sanoa "en tiedä" ovat pelottavia, ahtaita.


Kaupungissa huomaan juuri luetun Norwegian Woodin vaikutuksen. Murakamin ajattelu tuntuu jokaisessa vastaantulevassa aasialaisessa. Hallittu surumielisyys, yksinäisyyden ja vieraantumisen teemat ympäröivät mielessäni heitä vaikka he kuinka hymyilevät. Ja pidän heistä jokaisesta valtavasti.





Niinkuin usein käy, yksi linkittää toiseen, toinen kolmanteen ja niin edespäin. Norwegia Woodin jälkeen tartuin Kultahattuun, kaivoin kuunteluun Henry Mancinin Dear Heartin. Muistin Murakamin levykokoelman, selailin Vapriikin Covers - levynkannet teosta. Luin lisää Hunter Daviesin The Beatles - meidän tarinamme kirjaa.

Kirja josta paljon pidin ja osin en pitänyt tarvitsi jälkeenpäin ajatellen paljon luopumislinkkejä. Tämä kirjojen ja levyjen välissä seikkailu taitaa olla yksi tekijä etten ole löytänyt elokuville aikaa. Vielä eräs kohta kirjasta tulee mieleen purkaessani huonomallista mutta hyvälankaista pipoa.

Vielä yksi neuvo: ole kärsivällinen. Vaikka asiat ovat niin solmussa ettet voi tehdä mitään, älä menetä toivoa äläkä polta päreitä. Älä ala kiskoa lankaa ennenkuin se on valmis irtoamaan.




Uutta myssyä en taida langasta enää tehdä, toimet ovat kääntyneet kevääseen vaikka pakkasviima poskia peltokävelyllä vihmookin. Jos sormikkaat neuloisi tai sukat, villasukat ovat kuviossa mukana ympäri vuoden.




Suosiolla alan luopua talvesta, peltohiihdon päättyminen sitä voimistaa. Viikko sitten Akun kanssa vielä tuolla suihkimme, nyt lunta on auttamatta liian vähän. Aurinko paistaa todella kirkkaasti, samankaltainen päivä oli tovi sitten jolloin kuvasin itseni luonnon otsalampulla varustettuna. Aurinkopäivät herättää halun lentää Lappiin, korpimökkiin Kittilään. Iha iteksee.


No sitten ihan muuta.

Asuja ei tule kuvattua, pääkuvia löytyy muutamia. Mammaselfieitä, kuten vanhin totesi.


Valopää.




Tiskirättipäivä. Uitettu koira. Päivä, jolloin villakangastakki olisi kannattanut jättää kotiin.




Päivä herrana. Siskon kavaljeerikuskina 50-lukuun tyylitellyssä hää- ja puolivuosisatajuhlassa.  Kuvan ulkopuolelta kerrottakoon: ylläni oli pojan mustat housut, valkoinen paita, liivi. Jalassa omat herrakengät. Päässä kumppanin isän vanha hattu. Olin mielestäni komea, kasvoillakin tuollainen maskuliinisen omahyväinen virne :). 






Kaikesta huvista ja hauskuudesta huolimatta pienimuotoista kevät tylsyyttä ilmenee ajoittain. Kuitenkin päällimmäisenä pysyy tahto kurotella ylös. Sellainen kiipeä latvaan tunne. Onhan sitä kaikenlaista kuroteltavaa.